maanantai 23. huhtikuuta 2018

Äksää ja kiehkuraa

Kuussa on lukuisia epävirallisesti nimettyjä kohteita, jotka "ilmestyvät" näkyviin ainoastaan tietyissä lyhytkestoisissa valaistusolosuhteissa. Tällaisia ovat mm. O'Neillin silta (O'Neill's Bridge) ja Larrieun pato (Larrieu's Dam). Nykyisin maineikkain näistä on kuitenkin Lunar X. Cloudy Nights -foorumilta löytyy jopa vuosittaiset ennusteet äksän näkymiselle. Se näkyy ensimmäisen neljänneksen aikoihin, mutta ainoastaan muutaman tunnin kerrallaan. Äksän synnyttävät kraatterien La Caille, Blanchinus ja Purbach reunat.

Satuin illalla 22.4.2018 havaitsemaan Kuuta sattumalta äksän näkymisen kannalta juuri oikeaan aikaan. Olen nähnyt sen useasti ennenkin, mutta tällä kertaa siitä piti räpsäistä myös kuva, koska varsin harvoin sitä kuitenkaan sattuu havaitsemaan Kuuta juuri niiden muutaman tunnin aikana, jolloin X näkyy.
Kuu Äänekosken Likolahdessa 22.4.2018 klo 22.38. Suttuisissa osasuurennoksissa Descartesin kiehkura ja Lunar X. Käsivaralta Canon Ixus 70 -pokkarilla RET-45:n ja OR 9 mm:n läpi. Kuva: T. Öhman.
Niin hauska kohde kuin Lunar X onkin, se oli kuitenkin vanha tuttu, eikä siinä näin ollen ollut mitään järin ihmeellistä. Sinänsä tuttu oli myös Descartesin koillisreunalla oleva kirkas läiskä. Aluetta on tullut katseltua lähinnä siksi, että Apollo 16:n laskeutumisalue on vain noin 75 km pohjoiseen Descartesista. Kirkkaan läiskän kaakkoisreunalla näkyy reilu nelikilometrinen Descartes C, ja aloin ihmetellä, miten moinen pieni kraatteri voi synnyttää niin suuren, epäsymmetrisen ja erikoisen muotoisen heittelekentän. Asiaa tarkemmin tutkiessani kävi ilmi, ettei se voikaan, ja että olin Descartesin kirkkaan läiskän synnyn suhteen täysin hakoteillä.

Descartesin kirkas läiskä on todellisuudessa kohtalaisen huonosti tunnettu kiehkura eli swirl. Tai no, huonosti ja huonosti, sillä Chuck Wood teki siitä LPODin vuonna 2007, ja se mainitaan jopa Wikipediassa. Kiehkuroita käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa se kuitenkin usein unohdetaan, eikä sitä tunnistettukaan kiehkuraksi kuin vasta vuonna 2003. Kaikkiin kiehkuroihin liittyy magneettinen poikkeama, mutta erityisen mielenkiintoista on, että Kuun magneettikentän voimakkain mitattu poikkeama on juuri Descartesin kiehkuran kohdalla. Kiehkuroiden ja niiden magneettikenttien syntyä ei vielä täysin ymmärretä, vaikka useita eri selityksiä onkin vuosikymmenten aikana tarjottu.

Itselleni Descartesin kiehkura oli uutta ja omasta mielestäni erittäin kiehtovaa tietoa. Se toimi oivallisena esimerkkinä ja muistutuksena siitä, että Kuussa nähtyjen kohteiden syntyä kannattaa aina pohtia, sillä koskaan ei tiedä, millaisia kiehtovia tarinoita niiden takaa paljastuukaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti