tiistai 27. tammikuuta 2015

B. Ray Hawke

Kuututkimus menetti yhden jättiläisistään B. Ray Hawken lauantaisen (24.1.2015) ennenaikaisen poismenon myötä. Hawke oli paitsi Kuun tutkijana arvostettu, myös erittäin pidetty kollegojensa keskuudessa, mikä tietenkin meriittinä on näistä se merkittävämpi. Tuotteliaan ja pitkän uran tehneen Hawken erikoisalaa olivat Kuun pintaosien koostumusta selvittävä spektroskopia, vulkanismi monissa eri muodoissaan (mukaan lukien laavatunnelien käyttö kuuasemina), ja törmäyskraatterit.

En koskaan kasvotusten tavannut B. Ray Hawkea, vaikka tilaisuuksia tarjoutui. Varsinaista asiaa minulla kun ei hänelle koskaan ollut. Tämä siitäkin huolimatta, että itsekin kulahtaneisiin farkkutakkeihin mieltyneenä arvostin suuresti Hawken klassisen epämuodikasta tapaa pukeutua aina siniseen farkkutakkiin. Tutkimme myös osittain samoja asioita, vaikkakin enimmäkseen noin kolmenkymmenenviiden vuoden aikaerolla. Päädyimme myös molemmat kirjoittajiksi yhteen tällä hetkellä esitarkastuksessa olevaan artikkelikäsikirjoitukseen. Hawke ei valitettavasti tuota, eikä monta muutakaan projektia joissa oli osallisena, ehtinyt koskaan nähdä valmiina.

Itselleni Hawken laajasta tuotannosta tärkein artikkeli oli hänen yhdessä toisen kuututkimuksen merkkimiehen, Jim Headin kanssa vuonna 1977 ”Sinisessä raamatussa” julkaisema ”Impact Melt on Lunar Crater Rims”, jossa Hawke ja Head tutkivat törmäyssulan esiintymistä Kuun kraattereiden reunoilla, ja tähän vaikuttavia tekijöitä. Se oli silloin – ja on edelleen – kattavin aiheesta tehty tutkimus, he kun kävivät läpi 55 kraatteria, läpimitoiltaan neljästä kolmeensataan kilometriin. Vaikka silloinen Kuusta saatavilla ollut korkeusaineisto ei ollut kovin kummoista nykyiseen laser- ja stereokuva-aineistoon verrattuna, Hawke ja Head pystyivät osoittamaan ennen törmäystä alueella vallinneiden pinnanmuotojen olevan törmäyskulman ohella tärkein tekijä sulan jakautumisessa kraatterin reunoille ja niiden ulkopuolelle.

Muutama vuosi sitten vietin aikani perehtyen Kuun kraattereista etenkin Kepleriin, joka tunnetaan yhdestä lähipuolen komeimmista sädejärjestelmistä. Tarkoitukseni oli selvittää Kepleristä suunnilleen kaikki, mitä siitä kohtuullisessa ajassa oli kaukokartoitusmenetelmin selvitettävissä. Eritoten tutkittavana oli törmäyssulan ominaisuudet ja jakautuma sekä se, mitä tämä voi kertoa kraatteroitumisprosessista. Lisäksi tutkin Kepleriä mahdollisena tulevien kuulentojen kohteena – Kepleriä kun oli ehdotettu kohteeksi jo Apollo-lentojen aikoihin. Hawke ja Head eivät Kepleriä olleet tutkimuksiinsa mukaan ottaneet, ja muutenkin pääsin huseeraamaan varsin neitseellisellä kuuperällä.

Hawken ja Headin juttuun toki viittasin artikkeleissamme, sulan jakautumista kraatterien ulkopuolella kun ei kovin moni muu ole tutkinut. Mare-tasangolla sijaitsevassa Keplerissä topografia ei näyttele merkittävää osaa sulan jakautumisessa, ja suurimmat luotainkuvissa näkyvät törmäyssulalampareet olivat aivan ”oikeassa” paikassa törmäyskulmaan ja -suuntaan nähden, eli Keplerin pohjois- ja luoteispuolilla. Topografian ja törmäyskulman tiesin ja muistin aiemmilta lukukerroilta Hawken ja Headin tutkimuksen tärkeimmiksi johtopäätöksiksi, joten siltä osin homma oli selvä, eikä heidän artikkeliaan tullut enää sillä hetkellä kaikilta yksityiskohdiltaan kovin tarkkaan luettua. Olisi pitänyt.

Keplerissä minua pitkään vaivasi täysin ”väärällä” puolella kraatteria sijainnut epämääräinen, käytännössä vain kapeakaistaisessa spektrometrisessä aineistossa näkynyt törmäyssularoiske, jonka läheinen kollegani ja Hawken entinen oppilas George Kramer sai näkyviin Intian Chandrayaan-1 -luotaimen Moon Mineralogy Mapper -spektrometrin mittausaineistosta. Lunar and Planetary Science Conferencessa keväällä 2012 esittelimme ensimmäisiä tuloksia tästä työn spektroskooppisesta osuudesta, ja ehdotimme varsin hankalia hypoteeseja tämän roiskeen alkuperästä. Parempiakaan emme silloisen pomoni David Kringin kanssa keksineet.

Lopulta tästä työn spektrometrisestäkin puolestakin saatiin artikkelikäsikirjoitus valmiiksi, ja hankalat hypoteesit oli syystä jos toisestakin käytännössä mahdottomina hylätty. Järkevimmäksi vaihtoehdoksi muodostui mahdollisuus, jonka mukaan roiske syntyi varsin myöhään kraatterin vastapuolen seinämien sortuessa ja tämän sortuman pruutatessa vielä jähmettymätöntä törmäyssulaa vastapäiselle kraatterin reunanharjalle ja sen ylikin. Kuun alhaisessa painovoimassa tämä tuntui täysin mahdolliselta tapahtumaketjulta. Itse en kuitenkaan olisi ollut valmis panemaan päätäni tästä pantiksi, sillä en muistanut kenenkään koskaan ehdottaneen tällaista minkään muun kraatterin kohdalla. Kraatterien pohjilla ja sisäreunoilla tällaista kyllä tapahtui, mutta siitä ei minulla tai kollegoillani ollut täyttä varmuutta, riittäisikö seinämien sortumisessa potkua ampua sulaa vastapäisen reunan yli.


Moon Mineralogy Mapper -spektrometrin mittausaineistosta tehty monikanavakuva Kepleristä. Törmäyssulakivet näkyvät vihreinä. Kraatterin kaakkoisreunalla näkyvä sularoiske on "väärällä" puolella, koska muut todisteet kertovat törmänneen kappaleen tulleen suunnilleen kaakon suunnalta. Todennäköisin syy sulan päätymiseen kaakkoisreunalle on kraatterin pohjois- ja luoteisreunojen sortuminen kraatterin muokkautumisen loppuvaiheessa. Idean esitti jo B. Ray Hawke yhdessä Jim Headin kanssa vuonna 1977. Kuva: Öhman et al. 2014.
Artikkelin esitarkastusvaiheessa kävi sikäli tuuri, että toinen tuntemattomista tarkastajista oli tosiaankin asiaan perehtynyt tutkija. Usein tällaista onnenpotkua ei osu kohdalla, mitättömän pienestä tutkimusalasta kun on kyse. Tarkastaja ei tyrmännyt roiskehypoteesia, vaan sanoi, että eivätkös jo Hawke ja Head ehdotelleet jotain saman tapaista. Kaivoin Sinisen raamatun esiin, ja sitten nolotti. Siellähän se sanottiin, peräti artikkelin tiivistelmässä, jota ei tietenkään järin tarkkaan ollut tullut luettua sitten monia vuosia aiemmin tapahtuneen ensimmäisen lukukerran, koska ”kyllähän minä tämän artikkelin sisällön tunnen”. Olin täysin unohtanut asian.

Kiitokset siis sille tuntemattomalle esitarkastajalle, joka paitsi esti minua töpeksimästä viittauksissani ja antoi näin aivan oikein kunnian roiskeideasta Hawkelle ja Headille, myös muistutuksellaan antoi uskoa siihen, että jos kerran niin kova tekijämies kuin B. Ray Hawke sanoo, että sortumien roiskima törmäyssula voi lentää kraatterien reunojen yli, niin ehkäpä minäkin voin hyvillä mielin tarjota sitä Keplerin kummallisuuksien selitykseksi. Ja kiitokset etenkin B. Ray Hawkelle pioneerityöstä niin törmäyskraatterien sulan jakautumisen, kuin monen muunkin Kuuta koskevan kiehtovan kysymyksen selvittämisessä. Jälki, jonka hän jätti kuututkimukseen, on valtava. Kevyet mullat!

Lisäys 29.1.2015: Paul Spudis kirjoitti erinomaisen muistokirjoituksen ystävästään B. Ray Hawkesta. Se löytyy täältä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti