Mahalasku Maahan

Al Worden oli Apollo 15:n komento- ja huoltomodulin pilotti, jonka nopeassa nousukiidossa ollut ura NASAssa päättyi potkuihin ja entisten työtoverien hyljeksintään hänen ainoaksi jääneen avaruuslentonsa jälkeen. Sotilas- ja koelentouralta NASAan viidennessä astronauttiryhmässä (itseironisesti nimetty ”The Original 19”) keväällä 1966 päätynyt maalaispoika Worden työskenteli ensin Apollo 8:n komentomodulin parissa, ja valittiin sitten Apollo 9:n tukimiehistöön. Apollo 12-lennolla Worden toimi komentomodulin varapilottina, ja Deke Slaytonin (1924–1993) miehistökierrätyksen mukaisesti hän päätyi yhdessä Dave Scottin ja Jim Irwinin (1930–1991) kanssa ensimmäiselle tieteellisesti todella kunnianhimoiselle J-luokan Apollo-lennolle heinä–elokuussa 1971.

Apollo 15 oli kaikilla mittareilla mitattuna äärimmäisen menestyksekäs lento. Scott ja Irwin laskeutuivat Falcon-kuumodulissaan Imbriumin törmäysaltaan itäkaakkoiselle reunalle Apenniinien vuoriston lomaan. Kun Scott ja Irwin ajelivat ensimmäisellä kuuautolla keräten kolmella kuukävelyllään enemmän ja monipuolisempia näytteitä kuin millään aiemmilla lennoilla, kiersi Worden komentomoduli Endeavourilla Kuuta pitäen itsensä äärimmäisen kiireisenä lähinnä Kuun kaukokartoituksen ja Kuun valokuvauksen ja visuaalihavainnoinnin parissa. Paluumatkan alussa Wordenista tuli ensimmäinen avaruuskävelyn Maan kiertoradan ulkopuolella suorittanut ihminen, kun hän kävi hakemassa filmikanisterit huoltomodulin kyljessä olleesta mittalaitearsenaalista.

Maahanpaluun jälkeen kaikki vaikutti aluksi hyvältä. Kansa hurrasi, Nixon tarjosi illallisen, ja tutkijat kiittelivät erinomaisia tuloksia. Mutta kun Worden oli Apollo 17:n varamiehistössä geologian kenttäkurssilla toukokuussa 1972, Deke Slayton soitti, ja käski Wordenin tyhjentää työhuoneensa Houstonissa seuraavaan maanantaihin mennessä. Mikä  oli mennyt pieleen?

Ongelmat juonsivat juurensa alkujaan Dave Scottin junailemiin hämärän rajamailla liikkuneisiin sopimuksiin joidenkin satojen ensipäiväkuorien lennättämisestä miehistön henkilökohtaisten tavaroiden joukossa. Sopimusten tarkoituksena oli kustantaa varsin kehnopalkkaisten astronauttien lapsille yliopistokoulutus. Enemmän tai vähemmän vastaavanlaisia viritelmiä oli ollut jo aiemmillakin lennoilla, mutta niitä oli NASAssa katsottu läpi sormien. Apollo 15:n miehistön kohtaloksi koituivat ”yhteistyökumppanit”, jotka eivät pitäneet lupaustaan kuorien tuomisesta julkisille markkinoille ennen kuin Apollo-ohjelma oli loppunut ja miehistö lähtenyt NASAn palveluksesta. Tämän seurauksena miehistö joutui niin NASAn kuin senaatinkin hampaisiin, ja kärsimään joutui etenkin Worden, joka Irwinin lailla oli kuitenkin lähinnä ollut vain hyväuskoinen hölmö. Kaikki kuitenkin myönsivät, ettei mitään rikollista ollut tapahtunut, ainostaan astronauttien harkinta oli pettänyt. Tästä huolimatta niin NASAn kuin suuren yleisönkin silmissä syntipukiksi valittu Worden oli merkitty mies, ja hänet potkittiin pois astronauttijoukoista ja piilotettiin NASAn Amesin tutkimuslaitoksen perimmäiseen nurkkaan. NASA takavarikoi laittomasti kuoret, mutta lopulta oikeusjutun päätteeksi vuonna 1983 Apollo 15:n miehistö sai kuorensa takaisin, ja ainakin osittain kunniansa palautettua.  

Al Wordenin yhdessä Francis Frenchin kanssa kirjoittama omaelämäkerta Falling to Earth (Smithsonian Books, 2011) on lukemieni astronauttikirjojen eliittiä. Worden kertoo kiehtovan tarinansa elävästi lakonisen huumorinsa säestämänä, ripotellen sekaan mainioita anekdootteja muista astronauteista. Worden ei säästele itseään, vaan auliisti myöntää omat munauksensa niin siviilissä kuin astronauttinakin. Ja vaikka Wordenin syyttävä sormi osoittaa erinäisiin NASAn johtajiin, eikä hän Dave Scottista ihmisenä anna järin myönteistä kuvaa (vaikka astronautti Dave Scottia ylistääkin, kuten syytä onkin), ei kirjassa kuitenkaan alennuta iltapäivälehtitasolle. Kirjassa on ainakin onnistuttu luomaan illuusio siitä, että Worden kertoo tarinansa rehellisesti. 

Apollo 15:stä Falling to Earth antaa paljon paremman kuvan kuin Jim Irwinin uskoon hurahtamiseen keskittyvä Kuumatka (1977) tai Dave Scottin ja Aleksei Leonovin yhteisteos Two Sides of the Moon (2004), ja on kaikin puolin virkistävää ja suositeltavaa luettavaa. Kirjan reilu vuosi sitten tapahtuneen julkaisun tiimoilta Planetary Radio haastatteli Wordenia, ja se haastattelu on ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen. Tuolta Planetary Radion sivulta kannattaa erikseen etsiä mp3:na koko Wordenin leikkaamaton haastattelu.

Arvio: