sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Huonoja esityksiä

Aiemmin lukemani ja kuulemani perusteella olin pitänyt Helsingin yliopiston avaruusfysiikan professori Hannu Koskista ihan fiksuna miehenä. Nyt en ole enää ollenkaan niin varma asiasta.

Ylen verkkosivuille ilmestyi tänä aamuna pitkä, mielenkiintoinen ja sinänsä oikein mainio Aishi Zidanin kirjoittama artikkeli käynnissä olevasta uudesta avaruuskilvasta, jossa mm. Kiina ja Intia ovat jo pidempään olleet mukana, ja johon Yhdistyneet arabiemiirikunnat on viime aikoina tullut yksityisten firmojen ohella vakavasti otettavaksi osanottajaksi. Jutussa haastateltiin Koskisen lisäksi omien alojensa huippuja, Ilmatieteen laitoksen ryhmäpäällikkö Ari-Matti Harria ja Aalto-yliopiston apulaisprofessori Jaan Praksia. Koskinen ja Harri pääsivät kommentoimaan myös miehitettyjä avaruuslentoja, niin menneitä kuin tuleviakin. Koskinen kertoi jutun mukaan Yhdysvaltain 1960–1970-lukujen kuuohjelmasta näin:

"Ne olivat oikeastaan huonoja esityksiä vaivannäköön nähden. Sieltä kerättiin satunnaisesti kiviä, joita sitten analysoitiin täällä. Sillä panostuksella olisi voitu lähettää valtava määrä mönkijöitä keräämään tavaraa."

Kuinkahan vakavissaan Koskinen on tuon kommenttinsa heittänyt? Toivoa sopii, että se oli puhdas vitsi, jonka toimittaja erehtyi ottamaan todesta. Koskisen täytyy tietää, että satunnaisuudella ei ollut mitään tekemistä kuunäytteiden hakemisen kanssa. Apollo-lentojen laskeutumispaikat valittiin erittäin pitkällisen ja monivaiheisen valintaprosessin jälkeen. Astronautit, joista osa oli tohtoritason tutkijoita, kävivät läpi laadukkaan geologisen koulutuksen, johon toki toiset astronauteista suhtautuivat vakavammin kuin toiset. Ja jostain kumman syystä Kuuhun lähetettiin geologi, ei vaikkapa avaruusfyysikkoa. Tällä kaikella pyrittiin maksimoimaan lentojen tieteellinen anti käytettävissä olleiden resurssien puitteissa. Jollei Koskinen tätä tiedä, kannattaisi hänenkin lukaista vaikkapa Don Wilhelmsin loistava To a Rocky Moon.

Koskinen on mieltynyt konditionaaliin. Totta kai Mercury-, Gemini- ja Apollo-ohjelmien kuluilla "olisi voitu lähettää valtava määrä mönkijöitä keräämään tavaraa." No, Surveyor-ohjelmassa lähetettiin jos nyt ei mönkijöitä niin ainakin laskeutujia, joista Surveyor 6 myös vaihtoi välillä paikkaansa. Surveyorien tulokset olivat kiistatta merkittäviä ja Ranger- ja Lunar Orbiter -ohjelmien ohella mahdollistivat miehitetyt kuulennot. Mutta tuskinpa Koskinenkaan oikeasti kuvittelee, että vaikka laskeutujia, mönkijöitä ja Neuvostoliiton Luna-ohjelmassa käytettyjen kaltaisia näytteenhakualuksia todellakin "olisi voitu lähettää valtava määrä", niitä oikeasti olisi muutamaa enempää lähetetty. "Entä jos?" -tyyppiset ajatusleikit ovat tietenkin hauskoja, mutta ainakin henkilökohtaisesti koen TV Smithin onnistuvan siinä huomattavasti professori Koskista paremmin.

Huono esitys. Joku epämääräinen jamppa hengailemassa jossain ennalta arvaamattomassa paikassa, mutta Kuussa vissiin. Tai geologi Jack Schmitt, PhD, tekemässä kenttähavaintoja ja ottamassa näytteitä Apollo 17 -lennolla Taurus-Littrow'n laaksossa, tutkimuspiste 6:lla 13.12.1972. Kuva: NASA / Apollo 17 / AS17-146-22294.

Koskisen muutamaan lyhyeen virkkeeseen sisältyy vielä ainakin yksi erikoinen sanavalinta: kuunäytteitä "analysoitiin täällä". Miksi Koskinen käyttää imperfektiä? Apollo-lennoilla tuotuja näytteitä tutkitaan kiivaasti edelleen, jatkuvasti paranevaa uusinta analyysitekniikkaa hyödyntäen. Koska näytteitä tuotiin Apollo-lennoilla noin 382 kg eikä kolmen Luna-lennon tapaan muutamaa sataa grammaa, on näytteitä voitu tutkia koko ajan ympäri maailmaa mitä moninaisimpia menetelmiä hyödyntäen. Parempaa tekniikkaa odottamassa on edelleen huomattava määrä korkkaamattomia näytteitä. Voi tietysti olla, että Koskinen viittaa Birger Wiikiin ja siihen, että hänen johdollaan Suomessakin aikoinaan tutkittiin kuunäytteitä. Ei tutkita enää.

Ylen jutussa myös Ari-Matti Harri jatkaa tuttua linjaansa. Olisi kiva joskus lukea tai kuulla, kuinka Harri perustelee nämä toistuvat lausuntonsa:

”Ihmisen lähettämistä Marsiin ei voi enää nykyteknologian kyvykkyyden vuoksi perustella tieteellisellä tutkimuksella. Ihmisen läsnäolo on tarpeeton tai jopa haitallinen elementti, jos halutaan tutkia uutta planeettaa. Miehitetty lento myös vaatii suuruusluokaltaan tuhatkertaisen panostuksen verrattuna suureen luotainohjelmaan.”

Harrin heittoon tuhatkertaisesta panostuksesta puutuin jo helmikuussa ja noihin yleisiin perustelemattomiin kommentteihin miehitettyjen lentojen väitetystä hyödyttömyydestä jo muutama vuosi sitten Hesarissa. Se on kuitenkin sanottava, että Harri on ainakin lausunnoissaan ja mielipiteissään johdonmukainen. Ja mikäpä siinä, kun kerran on keksinyt hyvän tarinan, niin tokihan siitä kannattaa pitää kiinni. 

Suuremmassa kuvassa ihan mielenkiintoista vaikkakaan ei ollenkaan uutta on, että asiantuntijalausuntoja etupäässä geologisista kysymyksistä antavat ihmiset, joiden koulutustausta ja työssä hankittu osaaminen on fysiikassa, ei geotieteissä. Tämä ongelma ei koske vain Suomea, vaan on globaali. Fyysikot hybriksessään ovat vuosisatojen aikana onnistuneet luomaan mielikuvan geotieteistä ja oikeastaan kaikesta muusta kuin fysiikasta toisen luokan tieteenä, eivätkä geotietelijät ole järin kiinnostuneita muuttamaan tätä käsitystä. Tietenkin maailmassa ja jopa omassa tuttavapiirissäni on avarakatseisiakin fyysikoita. He vain useimmiten ymmärtävät olla kommentoimatta julkisesti asioita, joihin eivät ole perehtyneet.

Ylen jutun lopussa todetaan ylevästi, Koskiseen viitaten, näin:

"Emme koskaan tiedä, mihin uteliaisuus johtaa."

Harmi vain, että tämän maailman koskiset ja harrit sipilöistä, stubbeista, grahn-laasosista ja persuista puhumattakaanovat tappamassa inhimillistä uteliaisuutta ja uuden löytämisen riemua.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Chang'e 5 Mons Rümkerille ja takaisin?

Kiinan avaruushallinto julkisti keskiviikkona Chang'e 5:n laskeutumispaikan. Muun muassa hongkongilaisessa The Standard -lehdessä ja Kiinan virallisimmassa englanninkielisessä lehdessä China Dailyssa julkaistun jutun mukaan Chang'e 5 laskeutuu Mons Rümkerille ja toimittaa sieltä näytteitä takaisin Maahan vielä tämän vuoden aikana. Aiempien tietojen perusteella todennäköisenä laukaisuajankohtana pidetään marraskuuta.

Muhkurainen Mons Rümker Apollo 15:n kuvaamana kesällä 1971. Rümker E:n läpimitta on noin 7 km. Kuva: NASA / Apollo 15 / Kipp Teague / AS15-97-13252 / T. Öhman.
Kohdevalintaa voi pitää kunnianhimoisena ja tieteellisesti erittäin kiinnostavana. Harrastajienkin hyvin tuntema Mons Rümker sijaitsee Oceanus Procellarumissa, Aristarchuksen ylängöltä noin 500 km luoteeseen. Kyseessä on noin 70 km:n läpimittainen ja noin kilometrin korkuinen vuori. Sen pienelläkin kaukoputkella muhkuraisena näkyvä pinta on hämmästyttänyt Kuun ystäviä vuosisatoja. Nykyisin Mons Rümkerin useimmiten oletetaan koostuvan ympäröiviä Procellarumin basaltteja piirikkaammasta ja sen vuoksi sitkaammasta laavasta.1 Se edustaa Kuun mittakaavassa myös varsin nuorta magmaattista toimintaa. Yksikään Apollo- ja Luna-lennoista ei tuonut näytteitä vastaavilta alueilta, joten Mons Rümkerin näytteiden saaminen Maahan tutkittavaksi antaisi erittäin tärkeän kiinnekohdan kaukokartoitustietojen vertaamiseen Kuun kivien todelliseen koostumukseen. Samalla näytteet tietenkin avaisivat uuden ikkunan Kuun magmaattisen menneisyyten. Odotan Chang'e 5:ttä erittäin suurella mielenkiinnolla!   

Mons Rümker sijaitsee lähipuolen luoteisosassa  Ocenanus
Procellarumin tasankojen ympäröimänä. Kuva: Virtual
Moon Atlas / LRO WAC / T. Öhman.
Ai niin, Kiinan kuulennoista puheen ollen, Chang'e 3 on kolmen ja puolen vuoden jälkeen sitkeästi toiminnassa, ja sen ultraviolettiteleskooppi tuottaa edelleen dataa. Se voi ainakin energiantuotannon puolesta tehdä niin vielä vuosikymmeniä. Ei ollenkaan hullumpi saavutus. Saa nähdä, ovatko kiinalaiset amerikkalaisia kollegojaan fiksumpia ja antavat mittausten jatkua niin pitkään kuin mahdollista.

NASAn nyhjätessä edelleen ilman määränpäätä ja eurooppalaisten kuusuunnitelmien ollessa kaukana tulevaisuudessa, on Kiinan päämäärätietoista ja toistaiseksi erittäin menestyksekästä kuuohjelmaa äärimmäisen kiinnostava seurata, oli sen geopoliittisista motiiveista mitä mieltä tahansa. Enemmän tai vähemmän yksityiset kuulentohankkeet tuovat myös oman kiehtovan lisänsä soppaan. Nyt ei ole ollenkaan huono aika olla kuuhullu.

P.S. 8.6.2017 klo 01.30. Kun kerran sattui Kuu näkymään matalalla keskiyön Auringon paisteessa ja kun vaihe sattui olemaan otollinen, niin pitihän tulevaa näytteenhakupaikkaa myös saman tien vilkaista. Eihän siitä lintuputkella noin matalalla valoisalla taivaalla tietenkään mitään muuta nähnyt kuin että siellä se olla törötti missä ennenkin, mutta tärkeintä olikin fiilistely.
Mons Rümker Rovaniemen Korkalovaarassa 8.6.2017 klo 00.57 Kowa TSN-821:n läpi Canon Ixus 70 -digipokkarilla. Kuva: T. Öhman.
1P.P.S. 11.6.2017: Levitin vanhentunutta ja virheellistä tietoa. Mons Rümkerin koostumus poikkeaa rauta- ja titaanipitoisuudeltaan hieman ympäristöstään, mutta on silti basalttista. Sitkaamman liikkuvuuden syynä voi olla ennemminkin alhaisempi purkauslämpötila ja/tai suurempi kiteytymisaste. Tuliperäinen toiminta Rümkerilla sisältää laavavirtausten lisäksi myös räjähdysmäisiä, pyroklastisia vaiheita, mikä viittaa suurempaan herkästi haihtuvien aineiden määrään magmassa. Se myös osaltaan selittää muhkuraista muotoa.

Linkkaamatta ja mainitsematta jäi myös se, että  jos olisi seurannut asioita tiiviimmin, Mons Rümker ei olisi ollut kiinalaisten kohdevalintana mikään yllätys, sillä sitä ehdotettiin Chang'e 5:n kohteeksi viime vuonna.

torstai 4. toukokuuta 2017

Suomalaiset Kuussa, osa 3: Virtanen F

Tuorein suomalaisnimi Kuussa on Virtanen F. Kraatteri nimettiin, tai ainakin nimeäminen julkistettiin, 2.5.2017. Virtanen F:n strategiset mitat ovat 177,32° itäistä pituutta, 15,79° pohjoista leveyttä ja halkaisija 11,6 km. Se sijaitsee siis varsin keskellä etäpuolta, 40-kilometrisen Virtasen itäreunalla, ja liittyi Virtanen B:n, C:n, J:n ja Z:n joukkoon Virtasen satelliiteiksi. Virtanen F on Kuun 38. suomalaisnimi ja siis toistaiseksi viimeisin nimetty Kuun kraatteri. Sääli, että Virtasten ryhmä on etäpuolella, sillä etenkin Virtanen ja Virtanen F olisivat lähipuolella ollessaan silmiinpistävän kirkkaita ja mielenkiintoisia havaintokohteita.

Kirkkaan heittelekentän ympäröimä Virtanen satelliittikraattereineen sijaitsee varsin keskellä Kuun etäpuolta. Kuva: LRO WAC / Virtual Moon Atlas / T. Öhman.

Virtanen satelliittikraattereineen. Tässä ja seuraavissa
luotainkuvissa pohjoinen on ylhäällä ja karttaprojektiona
on yksinkertainen lieriöprojektio.
Kuva: JAXA / Kaguya TC / USGS / T. Öhman.
Virtanen F on poikkeuksellisen näyttävä kraatteri. Ensinnäkin se on erittäin nuori, sillä se on syntynyt Kuun nuorimmalla, edelleenkin käynnissä olevalla kopernikaanisella kaudella syntyneen Virtasen päälle. Niinpä Virtanen F on siis itsekin kopernikaaninen. Tämän ansiosta Virtanen F:n heittelekenttä näkyy sangen teräväpiirteisenä.

Koska Virtanen F syntyi Virtasen itäreunalla, muodostui F:stä topografialtaan hyvin epäsymmetrinen. Tämän seurauksena sen itäreuna on kolme kilometriä ylempänä kuin länsireuna. Länsireuna on kuitenkin itäreunaa korkeampi suhteessa reunaa ympäröivään tasankoon (länsireunan tapauksessa Virtasen pohja, itäreunan tapauksessa Virtasen itäinen heittelekenttä). Epäsymmetria tulee selvästi esiin oheisessa topografisessa profiilissa. 

Virtanen F on myös riittävän kookas, jotta sen syntyessä muodostui kohtalaisen suuri määrä törmäyssulaa, laskennallisesti arvioiden yhteensä noin 0,7–0,9 kuutiokilometriä. Kraatterin nuoruuden ansiosta sula on edelleen mainiosti näkyvissä kerääntyneenä sulalinssiksi kraatterin pohjalle. Lunar Reconnaissance Orbiter (LRO) -luotaimen Narrow Angle Cameran (NAC) kuvien avulla pääsee mukavasti ihastelemaan erilaisia törmäyssulakiven rakenteita, kuten jäähtymisrakoja ja törmäyssulauomia. Näiden tiimoilta tutkiskelin itsekin silloin vielä nimetöntä Virtanen F:ää jo kuutisen vuotta sitten vertaillessani sitä huomattavasti tarkemmin tutkimaani Kepleriin. Kaikesta päätellen joku muukin on nyt kiinnittänyt huomiota Virtanen F:n näyttävyyteen, sillä nykyisellään Kuun kraattereita ei juurikaan nimetä, ellei joku varta vasten nimeä kohteelle pyydä. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miltä näkökannalta Virtanen F:ää on tutkittu.


Virtanen F Kaguya/SELENE-luotaimen terrain cameran kuvaamana. Kraatterin synty Virtasen reunalle on tehnyt etenkin Virtanen F:n länsiosasta kiehtovan näköisen. Myös itäpuolen heittele näkyy erinomaisesti.
Kuva: JAXA / Kaguya TC / USGS / T. Öhman.
Virtanen F:n länsi-itä-suuntainen korkeusprofiili. Data: LRO / NASA JPL MoonTrek. Kuva: T. Öhman.
Törmäyssula on virrannut uomissa kiertäen kraatterin pohjasta kohoavan jättimäisen lohkareen. Huomaa myös törmäyssulan jäähtymisraot. Kuva: NASA / ASU / LRO NAC M103352753RE / T. Öhman.
Toivotaan, että Virtanen F ei jää viimeiseksi suomalaiskraatteriksi Kuussa. Ja toivotaan ennen kaikkea, että sinne vielä saadaan se kahdeksas suomalainen sukunimikin. Ansiokkaita tutkijoitahan meillä kyllä riittää. Hakematta mieleen tulee esimerkiksi Birger Wiik. Ansiokkaista tutkijoista puheen ollen, Virtasten kraatteriryhmä on tietenkin nimetty kemian nobelisti Artturi Ilmari Virtasen mukaan. Hänestä ja etenkin upeasta kraatteri Virtasesta voisi tietenkin kertoa varsin paljonkin, mutta jääköön se johonkin toiseen kertaan. Niiden turinointien sijaan laitetaan tähän loppuun vielä ajantasainen taulukko koko Virtasen kraatteriryhmän perustiedoista.

Nimi Halk. (km) Leveysaste  Pituusaste
Virtanen  40 15,64 176,74
Virtanen B  27 17,83 177,9
Virtanen C  20 17,28 178,2
Virtanen F 12 15,79 177,32
Virtanen J  20 14,03 178,06
Virtanen Z  34 16,75 176,66


Virtanen F:n läntinen osa LRO:n varhaisista NAC-kuvista M103352753LE ja RE rajattuna.
Törmäyssulalinssin valuminen kraatterin pohjan länsiosaan näkyy varsin mainiosti.
Kuva: NASA / ASU / LRO NAC / T. Öhman.


A. I. Virtanen (18951973) voitti kemian Nobel-palkinnon vuonna 1945.
Kuva: Posti- ja telelaitos / Wikipedia.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Nectarista ilman patoumia

Mainitsin muutama päivä sitten vapunpäivän iltana näkyvästä valaistusilmiöstä nimeltä Larrieu's Dam. Yllättäen keli Rovaniemellä antoi mahdollisuuden yrittää sen havaitsemista. Koska Kuu oli läntisellä taivaalla, se vaati normaalin havaintopaikkani eli parvekkeen hylkäämistä ja ulos lähtemistä ja sen myötä lintuputken käyttöä. Vaalealla taivaalla oli myös yläpilvimössöä ja tuuli tärisytti putkea melkoisesti. Niinpä ei ollutkaan yllätys, että pato jäi näkemättä. Suurennusta olisi tarvittu enemmän kuin Kowani tarjoamat 50x, tai vähintään olosuhteiden olisi pitänyt olla paremmat. Mutta tulipahan kokeiltua, ja samalla napattua oheinen kuva suosikkitörmäysaltaastani.

Kuu ja Nectariksen törmäysallas Korkalovaarassa 1.5.2017 klo 23.12 Canon Ixus 70 -digipokkarilla Kowa TSN-821:n läpi kuvattuna ja kevyehkösti Photoshopaten. Kolmen sisäkkäisen renkaan hahmottaminen tässä valaistuksessa on hyvin helppoa, ja Altain renkaan voi myös nähdä jatkuvan Piccoloministä itään ja koilliseen. Kuva: T. Öhman.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Valoa pimeyteen

NASA julkisti eilen tehneensä valintansa Etelä-Korean ilmailu- ja avaruusjärjestö KARIn Korea Pathfinder Lunar Orbiter (KPLO) -kuuluotaimeen tulevaksi amerikkalaisintrumentiksi. Valinnassa päädyttiin Arizona State Universityn ja Malin Space Science Systemsin valmistamaan ShadowCamiin. Laite perustuu huikean menestyksekkään Lunar Reconnaissance Orbiterin (LRO) kahteen Narrow Angle Cameraan (NAC), mutta sen on tarkoitus olla peräti 800 kertaa herkempi. Nimensä mukaisesti kameran on tarkoitus kuvata Kuun varjossa pysytteleviä alueita, eli sen navoilla "ikuisessa pimeydessä" sijaitsevien kraatterien pohjia.

Taiteilijan näkemyksessä ShadowCam on kuvaamassa Shackletonin pohjaa lähellä Kuun etelänapaa. Kuva: NASA.
Korean KPLO-kuuluotaimeen tuleva ShadowCam. Kuva: ASU / MSSS.
Vaikka suoraa auringonvaloa ei näihin kraattereiden pohjiin osukaan, täysin pimeitä paikkoja ne eivät ole. Niihin nimittäin päätyy heijastunutta valoa ympäröivistä kraatterien reunoista. Tämän ansiosta varjoisista alueista on aiemminkin saatu sieltä täältä melko heikkotasoisia kuvia, kun NAC-kuvista on puristettu kaikki irti. Samoin LRO:n laserkorkeusmittarilla on mitattu kraatterien muodot. Nyt ShadowCamin myötä tilanne kuitenkin muuttuu merkittävästi, kun pääsemme oikeasti näkemään, miltä Kuun viimeisetkin enemmän tai vähemmän piilossa pysytelleet alueet todella näyttävät.

Napojen kraattereita ei kuvata pelkästä kuvaamisen ilosta, vaan tarkoitus on paikata NASAn määrittelemiä kuututkimuksen strategisia tietoaukkoja. Napojen varjoissa tiedetään esiintyvän vettä, mutta sen tarkka sijainti ja vallankin esiintymismuoto ovat vielä lähinnä valistuneiden arvailujen varassa. Tarkempi selvyys asiasta saadaan vasta navoille suuntautuneiden laskeutujien myötä. Tällaisia suunniteltuja vesivarantoja tutkivia hankkeita ovat muun muassa NASAn Resource Prospector-laskeutuja sekä Venäjälle niin tyypillisen puliveivauksen ja ESAn byrokraattisuuden takia jatkuvasti muuttuvat Venäjän/ESAn/Intian Luna-Glob- ja etenkin Luna-Resurs-ohjelmat. KPLO on kuitenkin oman epätieteellisen näppituntumani perusteella huomattavasti lähempänä toteutumistaan kuin venäläisvetoiset hankkeet.

Moni olisi kenties ShadowCamia mieluummin nähnyt KPLO:n mukana esimerkiksi suoremmin veden globaalista esiintymisestä kertovan amerikkalaislaitteen, esimerkiksi spektrometrin. Kuvat kun kuitenkin ovat "vain" kuvia. Veden globaaliin kartoitukseen viritetyllä spektrometrillä ei kuitenkaan olisi päästy napojen merkittävien vesivarastojen kimppuun. Vaikka ShadowCam ei siis pystykään suoraan vettä havaitsemaan, tullee se silti olemaan merkittävässä osassa suunniteltaessa kohteita, jonne esimerkiksi Resource Prospector voitaisiin lähettää.
 
KPLO on toki paljon muutakin kuin pelkkä ShadowCam. Luotain on määrä laukaista toistaiseksi määrittelemättömällä kaupallisella raketilla Kuuta kiertävälle radalle vuoden 2018 loppuun mennessä, luultavasti joulukuussa 2018. KPLO kartoittaa Kuuta 100 km:n polaariradalta vuoden ajan tehden mittauksia ShadowCamin lisäksi neljällä korealaisella mittalaitteella. Näistä Lunar Terrain Imager kuvaa Korean suunnitellun kuulaskeutujan ja -kulkijan mahdollisia laskeutumispaikkoja alle viiden metrin erotuskyvyllä. Wide-Angle Polarimetric Camera puolestaan tutkii Kuun pintakerroksen eli regoliitin ominaisuuksista valon polarisaation perusteella. Itse odotan paljon KPLO:n magnetometrilta, sillä se voi tuoda kaivattua lisävalaistusta esimerkiksi kummallisten kiehkuroiden olemukseen. Gammaspektrometrillä puolestaan kartoitetaan Kuun pinnan geokemiaa, mukaan lukien vedyn esiintyminen.

NASAn omin voimin toteuttamiin miehitettyihin lentoihin tähtäävän SLS-ohjelman ensimmäisen koelennon siirtyessä yhä kauemmas tulevaisuuteen, on oikein mukava samaan aikaan kuulla myönteisiä ja ennen kaikkea uskottavia uutisia miehittämättömien lentojen puolelta. Eritoten kun kohteena on Kuu.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Vappukohteena Larrieun pato

2.5.2017: Huom! Aiemmin tässä mainostamani tulevan lauantain tilaisuus Alajärven messuilla on peruuntunut, joten poistin koko mainoksen.
 
Kuten Ursan Zeniitti-verkkolehden tuoreimmassa numerossa olleessa Rupes Altaita ja Nectariksen törmäysallasta käsitelleessä jutussa kerroin, on tulevan vapunpäivän iltana Kuussa nähtävillä varsin mielenkiintoinen valaistusilmiö. Se on havaittavissa Polybius K -kraatterin pohjoisreunalla, aivan Nectariksen törmäysaltaan reunan eli Rupes Altain sisäpuolella. Ilmiö näkyy kirkkaana hyvin terävänä viivana, joka erottaa pimennossa olevan 12-kilometrisen Polybius K:n pohjan ja sen pohjoispuolella olevan nimettömän kraatterinjäänteen pohjan. Ilmiö tunnetaan nimellä Larrieu's Dam eli Larrieun pato ensimmäisen raportoijansa A. C. Larrieun mukaan.

Kuu on tuolloin illalla 1.5. yhdentoista maissa noin 25 asteen korkeudella länsilounaassa. Aurinko on kerennyt jo täällä Lapissakin sen verran horisontin alapuolelle (noin -7°), että ilmiön luulisi olevan kohtalaisesti näkyvissä. Etelä-Suomessa tietysti tuota pääsee seurailemaan pimeämmissä oloissa. Sikäli kun oikein asiaa tarkistelin, nyt vappuna on tämän vuoden puolella paras mahdollisuus havaita tämä sinänsä "merkityksetön" mutta hauska ilmiö. Zeniitin juttua varten en joutanut eli viitsinyt tehdä uutta kuvaa, mutta tuossa alla on NASAn mainion Dial-a-Moonin avulla nyt tekaisemani kuva kuunpinnan valaistuksesta 1.5.2017 klo 23.00. Sen verran vaatimattoman kokoinen tuo Larrieu's Dam on, että pientä kaukoputkea sen näkeminen vaatii.

Jos siis keli ja kunto sallivat, kannattaa vapunpäivän iltana ehdottomasti kokeilla havaita tuo ohikiitävä ilmiö. Sittenpä alkaakin Kuun tarkempi havaitseminen käydä muutamaksi kuukaudeksi kovin hankalaksi, joten Larrieun patoa voisi pitää vaikka havaintokauden päättäjäisinäkin.

Kuu 1.5.2017 klo 23.00. Kuva: NASA Scientific Visualization Studio / Ernie Wright / Dial-A-Moon / T. Öhman.


Loppuun vielä huushollauspäivitystä: Tällä etusivulla oleva linkkilista jäi niin pahasti jälkeen linkkisivuni versiosta, että päätin poistaa sen kokonaan. Mahdottoman sekavahan se olikin. Lisäsin myös suorat linkit Zeniittiin tekemiini Kuuta käsitteleviin juttuihin.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Suomesta oikea avaruusvaltio

Suomen ensimmäinen satelliitti Aalto-2 laukaistiin tänään 18.4.2017 klo 18.11 Suomen aikaa onnistuneesti Cape Canaveralin laukaisualusta 41:ltä. Kantorakettina toimi United Launch Alliancen Atlas V, ja lennon päätarkoituksena on viedä Orbital ATK:n Cygnus-aluksella tarvikkeita Kansainväliselle avaruusasemalle.

Vaikka moneen kertaan lykätty laukaisu olikin onnistunut, Aalto-2 ei vielä ole itsekseen kiertoradalla, vaan se vapautetaan muiden matkassa olleiden nanosatelliittien kanssa vasta kolmenneljän viikon kuluttua. Eli siinä mielessä ylenpalttinen riemuitseminen on ehkä vielä hivenen ennenaikaista. Joka tapauksessa, laukaisu on kaikkien avaruuslentojen kriittisin ja jännittävin vaihe, joten siinä mielessä onnittelut Jaan Praksille ja kaikille Aalto-2:ssa mukana oleville ovat paikallaan!


Siinä se menee! Atlas V mukanaan Aalto-2 kohoaa Floridan taivaalle. Kuva: NASA.
Onnistunutta laukaisua Hesarin lähetyksestä seuraillessani (NASA olisi tarjonnut laukaisusta historian ensimmäistä 360-kuvaakin) ja sen kunniaksi teemukia kohotellessani nousi tietenkin väistämättä mieleeni kysymys: Kuinkahan moni ns. tavallinen veronmaksaja, päättäjistä puhumattakaan, tiesi etukäteen laukaisusta? Aina joskus sitä toivoisi, että perisuomalainen vaatimattomuus ja vähättely ei olisi niin hallitseva luonteenpiirre. Voisi kuvitella, että esimerkiksi satelliittihankkeiden rahoituksen saamistakin saattaisi auttaa, jos ihmisille kerrottaisiin asioista pikkuisen hanakammin. Tai mistäs minä tiedän vaikka olisi yritettykin kertoa, mutta lopputulos kuitenkin on se, että avaruusasioita pitää seurata kohtalaisen tarkasti , jotta esimerkiksi tämänpäiväistä laukaisua hoksasi seurata. No, käninä sikseen, sillä tämä on erittäin hieno päivä suomalaiselle avaruusosaamiselle!

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Esitelmiä geomatkailusta ja planeetta X:stä

Mainostetaanpa nyt täälläkin, että nyt huhtikuussa on geohenkisiä luentoja tulossa peräti kolme kappaletta. Ylihärmässä 11.4.2017 ja Lapualla 12.4.2017 kerrotaan ja etenkin toivottavasti keskustellaan Kauhavan ja Lapuan maa- tai kallioperägeologisesti mielenkiintoisista luonto- tai kulttuuriperintökohteista. Rovaniemellä 26.4.2017 puolestaan on vuorossa aurinkokunnan kehitys ja planeetta X. Viimeksi mainittu on kieltämättä itseäni kohtalaisesti arveluttava aihe, mutta pidempään jatkuneen yleisön painostuksen edessä siihenkin tuli lopulta taivuttua. Vähän tarkemmat tiedot tilaisuuksista naputtelin Suomen kraatterien tapahtumasivulle.

tiistai 21. helmikuuta 2017

Terminaattori verkosta

P.S. 21.2.2017: Bloggerin kätevät ominaisuudet iskivät jälleen, ja blogin etusivulta luettaessa tämä tarina katkeaa ensimmäisen kuvan jälkeen. Loppu pitää lukea erikseen tämän tekstin omalta sivulta, jonne pääsee klikkaamalla kuvan jälkeen ilmestyvää "Lisätietoja"-linkkiä. Bloggerin ylivertainen helppous Wordpressiin verrattuna viehättää, mutta helppouden hinta näinä absurdeina ominaisuuksina on aika kova... Jutun loppuosan asemointikin meni nyt sitten saman tien uusiksi.

Kuu ei ole sitten Galileo Galilein päivien ollut ideaalisen pyöreä pallo, vaan sillä on kaikenlaisia mielenkiintoisia pinnanmuotoja. Yön ja päivän rajan eli terminaattorin tarkalle laskemiselle tämä muhkuraisuus aiheuttaa ymmärrettävästi melkoisia ongelmia, koska siihen tarvitaan tarkkaa korkeusmallia. Kuten aiemminkin on tullut todettua, muutoin niin erinomainen Virtual Moon Atlas (VMA) ei ole parhaimmillaan terminaattoria kuvatessaan. Tämä johtuu nimenomaan siitä, että VMA ei huomioi Kuun korkeuseroja terminaattoriesityksessään. Yleensä tämä ei ole ongelma, koska harvemmin tarkkaa terminaattorin paikkaa oikeasti tarvitsee yhtään mihinkään.

Joskus kuitenkin tulee vastaan tilanteita, joissa pitää esimerkiksi esittää jokin yksityiskohtainen valaistusilmiö, selvittää milloin sellainen on seuraavan kerran havaittavissa, tai tarkistaa jonkin havaitun tai kuvatun erikoisemman kohteen todellinen olemus. VMA ei siis tähän pysty, ja Lunar Terminator Visualization Tool voi jo asennus- ja virittelyvaiheessaan aiheuttaa liiallista hengenahdistusta. Vaan eipä hätää, sillä käytännön tarpeita silmällä pitäen riittävän tarkan terminaattorin paikan kuluvalle vuodelle ja jokuselle menneelle vuodelle saa selville NASAn Scientific Visualization Studion kehittämällä Moon Phase and Libration (tai Dial-A-Moon, en tiedä millä nimellä tuota pitäisi kutsua) -palvelulla.

Dial-A-Moon käyttää Lunar Reconnaissance Orbiterin korkeusmallia ja kuvia, joten lähtökohdat ovat siltä osin kunnossa. Palvelu näyttää paitsi terminaattorin paikan, myös Kuun huojumisen ja nyökyttelyn, joita libraatioksikin kutsutaan. Mielivaltaisille ajanhetkille näitä ei ole tarjolla, mutta vuoden 2011 alusta tunnin välein kuitenkin. Useimpien harrastajien tarpeisiin tämä varmasti riittää.

Palvelua käytettäessä kannattaa heti aluksi panna merkille, että selaimessa näkyy ainoastaan alhaisen erotuskyvyn versio. Kuvaa klikkaamalla pääsee tallentamaan käyttökelpoisemman tiff-kuvan, johon on myös lisätty terminaattorilla olevien suurimpien kohteiden nimistö. Palvelu siis tarjoaa käyttäjälle tallennettavaksi tällaisen tiedoston:

Kuu 21.2.2017 klo 01.00 Suomen aikaa. Kuva: Ernie Wright / NASA Scientific Visualization Studio.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Kuun suurimmat kraatterit

Kasaillessani taannoin Ursan Zeniitti-verkkolehden uusimpaan numeroon tavallistakin jäykempää mutta myös kankeampaa juttua Claviuksesta, tuli samalla tarkasteltua suurimpien virallisesti nimettyjen kraatterien jakaumaa. Tällä ei sinänsä ole sen suurempaa merkitystä, mutta aina silloin tällöin asiasta näkee esitettävän virheellisiä näkemyksiä (mm. Wikipediassa) eikä asiasta googlaamallakaan tunnu löytyvän yksiselitteistä listausta.

Jos tarkastelu rajoitetaan kraatteriksi nimettyihin kohteisiin ja niiden kokona käytetään kraatterien virallista läpimittaa, on asian selvittäminen varsin yksinkertaista. Helpoimmin siihen voi käyttää LPI:n Lunar Impact Crater Databasea, mutta toki asian voi selvittää USGS:n ylläpitämällä IAU:n virallisella Gazetteer of Planetary Nomenclaturellakin.1 Edellä mainituin perustein määritellen Kuun kolmenkymmenen suurimman kraatterin lista näyttää tältä:


Nimi
Halkaisija
Leveysaste
Pituusaste
Ikä
Hertzsprung
536
1,37
-128,66
nektariaaninen
Apollo
524
-35,69
-151,48
esinektariaaninen
Korolev
423
-4,19
-157,41
nektariaaninen
Lorentz
378
34,59
-97,19
esinektariaaninen
Poincare
346
-56,86
163,99
esinektariaaninen
Harkhebi
337
40,87
98,74
esinektariaaninen
Birkhoff
330
58,45
-145,65
esinektariaaninen
Mendeleev
325
5,38
141,17
nektariaaninen
Planck
319
-57,27
135,34
esinektariaaninen
Schrödinger
316
-74,73
132,93
varhaisimbriaaninen
Bailly
301
-66,82
-68,90
nektariaaninen
Gagarin
262
-19,66
149,35
esinektariaaninen
Milne
260
-31,00
112,78
esinektariaaninen
Fermi
241
-19,61
123,24
esinektariaaninen
Van de Graaff
240
-27,04
172,01
nektariaaninen
Leibnitz
237
-38,24
179,35
esinektariaaninen
d'Alembert
234
51,07
164,89
nektariaaninen
Pasteur
233
-11,58
104,91
esinektariaaninen
Galois
232
-13,94
-152,99
esinektariaaninen
Clavius
231
-58,62
-14,73
nektariaaninen
Deslandres
227
-32,55
-5,57
esinektariaaninen
Campbell
222
45,57
152,91
esinektariaaninen
Von Karman M
219
-49,44
174,95
esinektariaaninen
Landau
218
42,16
-119,34
esinektariaaninen
Bel'kovich
215
61,53
90,15
nektariaaninen
Poczobutt
212
57,27
-99,23
esinektariaaninen
Schickard
212
-44,38
-55,11
esinektariaaninen
Schwarzschild
211
70,08
121,57
nektariaaninen
Oppenheimer
201
-35,32
-166,03
nektariaaninen
Janssen
201
-44,96
40,82
esinektariaaninen

Taulukossa halkaisijat ovat kilometreissä, leveyasteet positiivisia pohjoiseen ja pituusasteet positiivisia itään. Lihavoidulla kursiivilla on esitetty lähipuolella ja libraatiovyöhykkeellä sijaitsevat eli edes joten kuten Maasta näkyvät kraatterit.

Tuo kolmekymmentä suurinta on sikäli hyvä määrä, että siinä tulee samalla listattua Kuun kraatterit, joiden läpimitta on yli 200 km. Kuun suurin virallisesti hyväksytyn nimen saanut kraatteri on etäpuolella sijaitseva Hertzsprung. Se on nimetty etenkin HR-diagrammista tunnetun tanskalaisen Ejnar Hertzsprungin (18731967) mukaan. Ilmiselviä renkaita 536-kilometrisellä Hertzsprungilla on kaksi, ja on niitä eri tutkijoiden toimesta kartoitettu pari muutakin. Niinpä Hertzsprungia pitäisi mieluummin kutsua törmäysaltaaksi kuin kraatteriksi. No, törmäysaltaan määritelmä on varsin häilyvä, joten sikäli kraatteriksi kutsuminen on varmin valinta.

Listaa katsellessa huomio kiinnittyy väkisinkin etä- ja lähipuolien väliseen eroon: suuria kraattereita näyttää olevan merkittävästi enemmän etä- kuin lähipuolella. Koska törmäysten jakauman pitäisi olla satunnainen hyvin vähäisiä taivaanmekaniikasta johtuvia eroja lukuun ottamatta, tuntuu tällainen ero äkkiseltään erittäin merkilliseltä. Erolle löytyy kuitenkin kaksi selittävää tekijää: Kuun etäpuolen merkittävästi paksumpi kuori, ja Kuun pinnanmuotojen nimeämisen pitkä historia. Etäpuolen paksumpaa kuorta eivät suuretkaan törmäykset yleensä ole kyenneet puhkaisemaan, joten kraatterit eivät ole myöhemmin täyttyneet laavalla. Näin hyvin suuret ja vanhat kraatterit ovat etäpuolella pystyneet varsin mallikkaasti säilyttämään kraatterimaisen ulkomuotonsa.

Lähipuolella Kuun kuori on huomattavasti ohuempi, joten lähipuolen suurimmat kraatterit ovat vuosimiljardien kuluessa täyttyneet pohjan rakojen kautta tihkuneella laavalla. Näin syntyivät useimmat lähipuolen tutuista meristä, joista osa on kadottanut alkuperäiset kraatterimaiset piirteensä lähes kokonaan. Eräät meristä sijaitsevat hyvin tunnetuissa törmäysaltaissa, klassisena esimerkkinä vaikkapa Imbriumin törmäysallasta täyttävä Mare Imbrium. Törmäysaltaita ei kuitenkaan mikään virallinen taho nimeä tai luetteloi. Merien listaaminen automaattisesti törmäysaltaissa sijaitseviksi ei sekään ole vaihtoehto, sillä yksimielisyyttä ei vallitse esimerkiksi siitä, onko selväpiirteisenä pyöreähkönä merenä näkyvän Mare Tranquillitatiksen kohdalla törmäysallasta vai ei.

Näistä seikoista johtuen lähipuolen kraattereista suurin, Bailly, löytyy vasta listan sijalta yksitoista. Sen virallinen halkaisija on 301 km. Usein käytetyn keinotekoisen 300 km:n läpimittaan sidotun määritelmän mukaan sekin pitäisi siis automaattisesti lukea törmäysaltaaksi. Baillylla näyttäisi olevan heikkoja viitteitä keskusrenkaasta, joten kaksirenkaisena altaana sitä voi halutessaan suht vapautunein mielin  pitää. Selkeintä kuitenkin olisi Baillyn tapauksessa puhua keskusrenkaallisesta kraatterista, sillä "aidoissa" törmäysaltaissa "ylimääräiset" renkaat syntyvät kraatterin reunan tai päärenkaan ulkopuolelle. 

Kuun lähipuolen kolme suurinta virallisesti nimettyä kraatteria ovat paitsi aakkos-, myös kokojärjestyksessä Bailly (301 km), Clavius (231 km) ja Deslandres (227 km). Kuva: Virtual Moon Atlas / LRO WAC / T. Öhman.
Galileo Galilein Sidereus Nunciuksen kuupiirroksissa
huomiota herättävin etelässä terminaattorilla sijaitseva
kraatteri saattoi hyvinkin olla Deslandres. Pohjoisessa
Imbriumin altaan reunavuoristot ovat helposti tunnis-
tettavissa. Kuva: Galileo Galilei (1610) / Wikipedia.


Lähipuolen kolmen kärki on helppo muistaa, sillä kraatterien kokojärjestys vastaa niiden aakkosjärjestystä. Tuo kärkitrio on Bailly, Clavius (231 km) ja Deslandres (227 km). Näistä Clavius on selvästi näyttävin, sillä Bailly näkyy sijaintinsa vuoksi aina Maasta katsottuna voimakkaasti litistyneenä. Deslandres puolestaan on Claviukseen nähden varsin vanha ja kulunut. Tästä huolimatta Deslandres saattoi ainakin Ernest Cherringtonin perustellun näkemyksen mukaan olla juuri se kraatteri, joka Galileo Galilein varhaisimmissa kuupiirroksissa talvelta 16091610 näyttäytyy hallitsevana eteläisillä ylängöillä. Clavius lienee puolestaan jokin niistä eteläisistä kraattereista, jotka ainakin Galilein viimeisen neljänneksen piirroksessa näkyvät ääriviivoiltaan hahmoteltuina.

Lähipuolen muut kookkaimmat kraatterit eivät  sijaitse havaitsemien kannalta aivan täydellisillä paikoilla. Suurelta osin laavojen täyttämä Schickard on hieman turhan syrjässä lounaassa, ja läheisestä vulkaanisesta kompleksista tunnettu Bel'kovich puolestaan todella syvällä koillisella libraatiovyöhykkeellä. Top 30 -listan viimeinen ja havaintokohteena monessa mielessä kiinnostavin eli Janssen sen sijaan on varsin mukavalla hollilla Nectariksen altaan eteläpuolella. Se on niin omituinen ainakin kahden kraatterin muodostama systeemi, että virallisen 201 km:n läpimitan lisäksi useita muitakin kokoarvioita voisi aivan yhtä vakuuttavin perusteluin esittää.

Suurten kraatterien osalta lähipuoli siis kiistatta häviää etäpuolelle. Tämä on kuitenkin pieni hinta maksettavaksi siitä ilosta, että lähipuolen geologian on paljon monimuotoisempaa kuin etäpuolen.

1Tätä kirjoittaessani Gazetteer on kanttuvei, mutta eiköhän se siitä lähiaikoina tokene.