sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Google Lunar X-Prize jäi voittamatta

Kieltämättä Peter Diamandisin ja Marcus Shinglesin tämänviikkoinen ilmoitus siitä, ettei yksikään Google Lunar X-Prizesta kilpailleista viidestä joukkueesta tule saavuttamaan kisan tavoitetta maaliskuun lopun määräaikaan mennessä, oli melkoinen pettymys. Yllätys se ei ollut, mutta pettymys yhtä kaikki. Kisassahan oli tarkoitus yksityisin varoin saada alus laskeutumaan pehmeästi Kuun pinnalle, kulkea puoli kilometriä, ja lähettää takaisin Maahan HD-tasoista videota ja kuvia.

Kaikkiaan kisassa pärjänneille oli tarkoitus jakaa 30 miljoonaa dollaria, sekä runsaasti mainetta ja kunniaa. Jos tavoite olisi onnistunut, olisi se ollut yksityisten avaruusyhtiöiden ensimmäinen kurotus Maan kiertorataa kauemmas. Kisan tavoitteiden saavuttaminen olisi muuttanut käsitystä siitä, kuka pystyy kuulaskeutumisen kaltaiseen tekniseen, taloudelliseen ja tieteelliseen haasteeseen vastaamaan. Toistaiseksi siihen ovat kyenneet vain Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja Kiina.

Vaikka itse kisa nyt lässähtikin, ei kyse silti ollut täysin turhasta touhusta. Kisan saama suuri huomio niin verkossa kuin perinteisenkin median puolella on pitänyt Kuuta esillä etenkin Yhdysvalloissa aikana, jolloin NASA ei ole saanut osoittaa kiinnostustaan Kuuta kohtaan. Epäilemättä satoja ihmisiä eri puolilla maailmaa työllistäneet joukkueet ovat keksineet asioita, jotka tulevat hyödyttämään avaruustutkimusta ja muuta ihmistoimintaa. Vielä tärkeämpää on, että lukemattomat ihmiset ovat kiinnostuneet Kuusta ja kuulennoista Google Lunar X-Prizen ansiosta.

Vaikka Google Lunar X-Prize minusta siis olikin kannatettava hanke, eivät yksityisyritysten kuulennot kuitenkaan välttämättä ole automaattisesti vain positiivinen asia. Vaikka X-Prizesta kilpailleilla joukkueilla olikin hankkeissaan mukana myös tiedenäkökulma, on niiden yrityksinä kuitenkin perimmäisenä tarkoituksena tietenkin tehdä rahaa. Sitä kuitenkin lapsenomaisesti haluaisi uskoa, että Kuun ja ylipäätään avaruuden tutkimusta voitaisiin tehdä "jalommistakin" lähtökohdista kuin pelkästään rahan takia. Ei ole mitään syytä olettaa, etteikö bisnesajattelu Kuussa johtaisi ihan samoihin epäkohtiin kuin täällä Maassakin. Tosiasia kuitenkin tällä hetkellä näyttäisi olevan, että yritykset menevät Kuuhun, ja luultavasti ne tulevat olemaan siellä merkittävämpiä toimijoita kuin valtiolliset avaruusjärjestöt.

Jos vaihtoehdot ovat, että Kuuhun palataan bisneksen ehdoilla tai ei ollenkaan, ei valinta ole helppo. Sen verran kuuhullu kuitenkin olen, että kyllä minä voin yksityistenkin kuulentojen kanssa elää. Kovin kauaa siihen ei enää mene, ja vaikka Google Lunar X-Prize jäikin joukkueilta nyt saamatta, pitäisin suurena ihmeenä, jollei yksikään joukkueista lähivuosina tavoitteessa onnistuisi. Niillä on kuitenkin takanaan jo lähes vuosikymmenen kehitystyö ja sikäli merkittävä etumatka muihin Kuuhun pyrkijöihin nähden. On täten epätodennäköistä, että tiimit tässä vaiheessa lyövät hanskat naulaan.

Elämme siis kiistatta mielenkiintoisia aikoja, vaikka kilpajuoksussa Kuuhun onkin nyt hetkellinen lönköttelyvaihe.

Yhdysvallat ja Neuvostoliitto onnistuivat laskeutumaan Kuuhun jo yli 50 vuotta sitten, Kiinakin neljä vuotta sitten. Yritykset sen sijaan eivät siihen maaliskuun 2018 määräaikaan mennessä pystyneet. Kuvassa NASAn miehittämättömän Surveyor 1 -laskeutujan varjo Kuun pinnalla vuonna 1966. Kuva: NASA / JPL / Surveyor 1 / PIA02976.

lauantai 27. tammikuuta 2018

Keskitalven kuunpimennys

Iltapäivän ja alkuillan kuluessa Kuun noustessa keskiviikkona 31.1.2018 tapahtuu täydellinen kuunpimennys. Harmillisesti pimennys näkyy hyvin matalalla ja alkuosiltaan vieläpä valoisalla taivaalla, sillä Kuu nousee pimentyneenä Auringon ollessa vielä horisontin yläpuolella. Ainoastaan pohjoisimmassa Inarin ja Utsjoen Lapissa (mutta ei Enontekiön Lapissa) pimennyksen täydellinen vaihe näkyy koillishorisontissa kokonaan. Pohjois-Pohjanmaalta Kaakkois-Suomeen ulottuvan linjan lounaispuolella täydellinen vaihe ei puolestaan näy lainkaan. Toisin sanoen maantieteellisesti suurimmassa osassa maata täydellistä vaihetta pääsee kelin salliessa ihailemaan edes hetkellisesti, joskin väestön jakauman kannalta tilanne on toki hyvinkin toisenlainen.

Koko pimennystä alun osittaisine (alkaa klo 13.48) ja puolivarjopimennyksineen (alkaa jo 12.51) ei pääse näkemään mistään päin Suomea. Pimennyksen loppu on sen sijaan näkyvissä kaikkialla maassamme. Eteläisessä Suomessa pimennyksen havaitseminen tosin vaatii jo harvinaisen hyvää havaintopaikkaa, sillä osittaisenkin vaiheen päättyessä klo 17.11 on Kuu esimerkiksi Helsingissä vain noin neljän asteen korkeudella. Alla olevasta kuvasta ja kohtalaisen sekavasta taulukosta pimennyksen näkyminen selvinnee halukkaille hieman yksityiskohtaisemmin.

Tammikuun lopun kuunpimennyksen vaiheet. Puoli- ja täysvarjo eivät näy taivaalla. Aineisto: Fred Espenak, NASA GSFC emeritus. Täysikuukuva: NASA / Sean Smith. Kuva: T. Öhman.
Näkemisen ja kuvaamisen ohella pimennystä voi yrittää havaita hieman tarkemminkin. Täysin pimentyneen Kuun kirkkautta voi arvioida viisiportaisen Danjonin asteikon avulla. Lisäksi voi havainnoida, mitä yksityiskohtia pimentyneestä Kuusta pystyy paljain silmin näkemään. Havaitsijakollegat Matti Helin ja Veikko Mäkelä kirjoittivat asiasta tarkemmin Zeniitti-verkkolehden blogiin, joten kannattaa käydä lukaisemassa. Havainnot voi tietenkin myös raportoida Ursan Taivaanvahtiin, jolloin niistä on iloa muillekin.

Koska pimennys tapahtuu niin matalalla, riittää vähäinenkin puusto tai pilvenhussakka horisontissa estämään pimennyksen havaitsemisen. Ja yleensä tammikuussa pilviä riittää, joten pimennyksen näkyminen on hyvin epätodennäköistä. Kannattaa kuitenkin yrittää, sillä ei näitä turhan usein ole tarjolla. Toivottavasti kelit sattuisivat suosimaan.


Likimääräinen taulukko, jossa on liikaa asiaa, mutta josta saa selvän jos oikeasti haluaa. Kahdessa ensimmäisessä sarakkeessa on Kuun nousuaika ja atsimuutti (pohjoinen on 000°, itä 090°), sekä Auringon laskuaika. Tämän jälkeen esitetään Suomessa näkyvien pimennyksen vaiheiden korkeus (yy°) ja atsimuutti (xxx°). Helsingin, Oulun ja Utsjoen nousu- ja laskuajat ovat Ursan Tähdet 2018 -vuosikirjan mukaan, pimennyksen eri vaiheiden ajankohdat NASAn Fred Espenakin mukaan, muut tiedot CalSkyn mukaan. Näin ollen erilaisista laskutavoista johtuen eroja esim. Tähdet 2018:n karttaan nähden on. Vuosikirja on CalSky:hin nähden se luotettavampi lähde. Järin suurta käytännön merkitystä eroilla ei kuitenkaan ole.
Paikka
Kuun nousuaika ja atsimuutti
Aurinko laskee
Täydellinen vaihe
alkaa
14.52
Pimennys syvimmil-lään
15.30
Täydellinen vaihe päättyy 16.08
Osittainen vaihe päättyy 17.11
Puolivarjo-pimennys päättyy 18.08
Utsjoki
14.40/032°
14.51
00°/035°
02°/044°
04°/052°
08°/066°
13°/079°
Rovaniemi
15.35/043°
15.40
-
-
02°/051°
07°/065°
12°/077°
Oulu
15.53/049°
15.57
-
-
-
06°/064°
11°/077°
Lappajärvi
16.14/050°
16.16
-
-
-
04°/062°
10°/075°
Äänekoski
16.10/051°
16.12
-
-
-
05°/064°
11°/076°
Helsinki
16.30/055°
16.31
-
-
-
04°/063°
10°/075°

P.S. 5.2.2018: Lappajärveltä ja loppuosiltaan Vimpelistä seuraten pimennys jäi tietenkin tasaisen tappavan stratus nebulosus -pilven taakse. Onneksi monessa muussa paikassa pimennystä päästiin havaitsemaan. Viimeisimpiä Taivaanvahdin kuunpimennyshavaintoja pääsee katselemaan tuosta sivupalkistakin, kun sain lisättyä siihen pimennyshavainnoille oman ikkunan. Välillä joillakin selaimilla tuntuu olevan vaikeuksia noiden Taivaanvahdin havaintojen näkymisen kanssa, mutta enimmäkseen ne kuitenkin vaikuttaisivat toimivan.

maanantai 22. tammikuuta 2018

Kraatterijärven Georeitti

Tarkkaavaisimmat lukijat ovat epäilemättä jo huomanneet, että tuohon oikealla näkyvään sivulistaukseen on jokin aika sitten ilmestynyt uusi alasivu nimeltään Kraatterijärven Georeitti.

Kuten kyseisellä sivulla mainitsen, olin vuosina 20162017 Aisapari ry:n rahoittamassa ja Järviseutu-Seura ry:n hallinnoimassa Kraatterijärven Georeitti -hankkeessa kartoittelemassa yhdessä GTK:n tutkijoiden kanssa mielenkiintoisimpia geologisia vierailukohteita Lappajärven, Vimpelin ja Alajärven kuntien alueella sijaitsevan Lappajärven törmäyskraatterin ympäristössä. Hankkeen puitteissa toimittamani raportti on nyt virallisestikin ilmestynyt. Raportin ohella reittiin voi tutustua myös Google Mapsin ja Maanmittauslaitoksen Paikkatietoikkunan kautta.

Fyysistä, maastoon merkittyä ja kyltitettyä geologista reittiä ei tämän Suomen nuorimman ja parhaiten tutkitun kraatterin ympärillä vielä ole! Raportin ja/tai sen verkkoversioiden avulla voi omatoimimatkailija kuitenkin käydä tutustumassa mm. kraatterin törmäyskivilajeihin, peruskallion eri kivilajeihin, kraatterin reunaan, pirunpeltoihin, luoliin ja drumliineihin tai vaikkapa edustaviin suoluontokohteisiin jo ennen fyysisen reitin valmistumista. Kohteet nimittäin ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta hyvin helposti saavutettavissa teiden tai polkujen varsilla. Etelä-Pohjanmaan järviseudulla ja etenkin Lappajärvellä on viime aikoina panostettu myös muuten kraatterin esilletuontiin Euroopan suurimpana kraatterijärvenä. Näistä on ainakin vakaa aikomukseni kirjoitella tuonne kraatteriblogin puolelle tässä lähiaikoina.

Minä myös juttelin mainiota Explore Finland Radio Show -podcastia tekevän Mark Wiltshearin kanssa georeitistä loppusyksyllä. Kyseinen jakso pitäisi tulla kuultavaksi tammikuun lopussa. Päivittelen tuonkin linkin tänne, jahka jakso ilmestyy.

P.S. 28.1.2018: Podcast ilmestyi tänään, joten lisäilin linkin ja editoin kevyesti tekstiä. 

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

John Young (1930-2018)

NASAn pisimpään palvellut astronautti John Watts Young kuoli keuhkokuumeeseen 5.1.2018. Hän oli syntynyt San Franciscossa 24.9.1930. Youngia voidaan täydellä syyllä pitää historian kokeneimpana avaruuslentäjänä, sillä NASAn miehitetyistä avaruusaluksista ainoastaan Mercury jäi häneltä omakohtaisesti lentämättä. Vuonna 1962 toisessa astronauttiryhmässä valittu laivaston koelentäjä Young oli Gus Grissomin kakkoskuskina ensimmäisellä miehitetyllä Gemini-lennolla (Gemini 3) maaliskuussa 1965. Reilua vuotta myöhemmin hän toimi Mike Collinsin komentajana Gemini X -lennolla.

John Young, 24.9.1930–5.1.2018.
Kuva: NASA / AP10-S69-32616HR / Kipp Teague.

John Young Gemini 3:ssa ennen laukaisua. Kuva: NASA.
John Young oli yksi ainoastaan kolmesta ihmisestä, jotka lensivät kahdesti Kuuhun. Heistä enää Apollo 8:n ja Apollo 13:n Jim Lovell on elossa. Toukokuussa 1969 Apollo 10 -lennolla Young toimi komentomoduli Charlie Brownin komentajana Tom Staffordin ja Gene Cernanin testatessa samaan aikaan kuumoduli Snoopya. Young oli siten ensimmäinen ihminen, joka kiersi Kuun yksin.

Kaksi vuotta myöhemmin, huhtikuussa 1972 Young oli Apollo 16:n komentaja, laskeutuen kuumoduli Orionilla Charlie Duken kanssa Descartesin ylängölle. Lento oli tieteelliseltä kannalta käänteentekevä, sillä Youngin ja Duken keräämät kuunäytteet heittivät romukoppaan tutkijoiden siihen asti hellimän teorian, jonka mukaan Descartesin ylängöt olisivat tuliperäisiä.

Perusteellisen geologisen koulutuksen saaneet Young ja Duke kertoivat jo Kuussa ollessaan, etteivät he nähneet vilaustakaan vulkaanisista kivistä, vaan kaikkialla oli pelkkiä törmäysbreksioita. Tätä lennonjohdon takahuoneessa olleiden geologien oli aluksi vaikea uskoa. Komentomoduli Casperin komentaja Ken Mattingly pääsikin tämän kuultuaan lohkaisemaan yhden Apollo-ohjelman kuuluisimmista tokaisuista: "Well, it's back to the drawing boards, or wherever geologists go." Nykyisin Descartesin ylängön kivien oletetaan olevan Nectariksen törmäysaltaan heittelettä, jota nuorempi Imbriumin törmäysaltaan heittele on voimakkaasti muokannut. Likikään kaikkia salaisuuksiaan eivät kuitenkaan Apollo 16:n kivet ole vielä paljastaneet.

John Young näytteenottopuuhissa Descartesin ylängöillä 23. huhtikuuta 1972 kolmannella eli viimeisellä kuukävelyllään. Kuva: NASA / JSC / AS16-106-17340HR / Kipp Teague.

John Young ja Mike Collins ennen
Gemini X -lentoa. Kuva: NASA.

Toisin kuin muut NASAn pioneerivaiheen astronautit, Young jatkoi NASAn palveluksessa huikeat 42 vuotta toimien etenkin astronauttien päällikkönä. Vuonna 1981 hän oli ensimmäisen avaruuteen asti yltäneen sukkulalennon, eli Columbian STS-1:n komentajana. Hän lensi Columbialla vielä toisenkin kerran, eli vuonna 1983 komentaessaan ensimmäistä Spacelab-lentoa STS-9. Hieman enemmän Youngin täysin poikkeuksellisia avaruuslentosaavutuksia luettelin reilut pari vuotta sitten arvostellessani hänen omaelämäkertaansa.

John Young oli loppuun saakka vakaasti sitä mieltä, että NASAn tulisi palata Kuuhun. Hänen kuolemansa jälkeen Kuussa kävelleitä ihmisiä on elossa enää viisi. Yhä uhkaavammin alkaa näyttää siltä, ettei elossa ole enää ketään, kun seuraavan kerran ihminen Kuun pinnalle asti pääsee.

Uransa monipuolisuuden, pituuden ja ainutlaatuisten saavutusten ansiosta omasta mielestäni John Young on kaikkien aikojen merkittävin avaruuslentäjä. Kevyet mullat.

John Young ja ESAn Ulf Merbold ruokatauolla Youngin viimeisellä STS-9 (Spacelab-1) -lennolla. Kuva: NASA / ESA.

keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Tarkempaa tarinaa Mons Rümkeristä

Viime kesäkuussa tiedotusvälineissä levisi uutisia Kiinan aikeista lähettää Chang'e 5 -laskeutuja hakemaan näytteitä Kuun näkyvän puolen luoteisosassa sijaitsevalta erikoislaatuiselta Mons Rümker -nimiseltä vuorelta. Suunnitelmien mukaan lennon olisi pitänyt jo lähteä, mutta kantorakettiongelmien vuoksi laukaisua on lykätty. Osin Kiinan osoittaman suuren kiinnostuksen vuoksi Mons Rümker kuitenkin päätyi Ursan Kuu ja planeetat -harrastusryhmän syksyn kohteeksi. Tuon projektin tuloksia, samoin kuin Mons Rümkerin kiehtovaa geologiaa ja Kiinan ja Venäjän Rümker-suunnitelmia valotan enemmän Zeniitti-verkkolehden vuoden viimeisessä numerossa juuri ilmestyneessä jutussa.

Sini/punalaseilla katseltava anaglyfikuva Mons Rümkeristä.
Kuva: NASA / Lunar Orbiter IV-162-H2 & IV-170-H2 / T. Öhman.

Huushollauskommenttina todettakoon, että olen viimeisen parin kuukauden aikana lisännyt linkkisivulleni melkoisen paljon uutta tavaraa niin kuuharrastuksen, -tutkimuksen, -lentojen kuin kuututkimuksen historiankin osalta. Röyhkeänä mainoksena siis sanottakoon, että jos Kuu kiinnostaa eikä linkkilistaani ole tullut vähään aikaan vilkaistua, saattaa olla kannattavaa käydä vilkaisemassa alati elävän listan tämänhetkistä tilaa.

torstai 9. marraskuuta 2017

Dick Gordon (1929–2017)

Apollo 12:n komentomodulin ja Gemini 11:n pilotti Richard Francis Gordon Jr. kuoli kotonaan Kalifornian San Marcosissa 6.11.2017. Hän oli syntynyt Seattlessa 5.10.1929. Ennen uraansa laivaston koelentäjänä Dick Gordon oli opiskellut kemiaa valmistuen kandidaatiksi Washingtonin yliopistosta vuonna 1951. Gordon olikin yksi harvoista NASAn alkuvuosien astronauteista, joilla oli luonnontieteellinen koulutus. Hän oli pyrkinyt astronautiksi jo toisessa hakuerässä vuonna 1962, muttei tullut tuolloin valituksi. Parhaan ystävänsä Pete Conradin kannustamana hän kuitenkin haki uudelleen, ja hyväksyttiin NASAn kolmannelle astronauttikurssille lokakuussa 1963 yhdessä mm. Al Beanin kanssa.

Dick Gordon (5.10.1929–6.11.2017). Kuva: NASA.

Dick Gordonin ensimmäinen avaruuslento tapahtui Pete Conradin kanssa syyskuussa 1966. Gemini 11 (tai Gemini XI; ei NASAkaan tiennyt, miten Gemini-lennot olisi pitänyt numeroida) oli kolmipäiväinen lento, jolla Gordon teki kaksi avaruuskävelyä. Näistä ensimmäinen oli useiden muiden Gemini-avaruuskävelyjen tapaan fyysisesti äärimmäisen vaativa. Conrad joutuikin määräämään ystävänsä lopettamaan avaruuskävelyn hieman ennen aikojaan, sillä Gordonin syke oli 150:ssä, eikä hän silmiin valuvan hien ja höyrystyneen kypärän visiirin vuoksi nähnyt juuri mitään.
Jälkimmäinen avaruuskävelyistä oli huomattavasti helpompi, sillä Gordon seisoi avoimessa luukussa ja lähinnä vain otti valokuvia. Tämä "stand-up EVA" oli niin leppoisaa touhua, että niin Gordon kuin aluksen sisällä ollut Conradkin nukahtivat sen aikana.

Dick Gordon palaamassa avaruuskävelyltä Atlantin yläpuolella Gemini 11 -lennolla syyskuussa 1966. Kuva: NASA.
Apollo 12 -lennolle marraskuussa 1969 Conrad ja  Gordon saivat mukaansa kolmannen laivaston miehen, Al Beanin. Tämä neljäs, Surveyor 3 -laskeutujan luo reilut 100 km Lansbergista kaakkoon sijaitseville laavatasangoille suuntautunut kuulento oli monin tavoin poikkeuksellinen, mutta eritoten se oli sitä inhimilliseltä kannalta: se oli ainoa Apollo-lento, jonka miehistön muodostivat hyvät ystävykset. Ulkoisesti näkyvimpänä merkkinä tästä täysin poikkeuksellisesta yhteenkuuluvuudesta olivat tietenkin Conradin, Gordonin ja Beanin samanlaiset Corvettet

Pete Conrad, Dick Gordon ja Al Bean North Americanin tehtaalla testaamassa komentomodulia. Kuva: NASA.

Yankee Clipper -komentomodulin pilottina Dick Gordon jäi Kuun kiertoradalle Pete Conradin ja Al Beanin laskeutuessa pinnalle Intrepidillä. Gordon olisi kuitenkin palavasti halunnut päästä kävelemään Kuussa. Tämän tavoitteen saavuttaminen olikin hyvin lähellä: mikäli Nixon ei olisi perunut jo valmisteltuja Apollo-lentoja, olisi Gordon todennäköisesti komentanut Apollo 18 -lentoa. Sen kohteena olisi luultavimmin ollut joko Gassendi tai Copernicus. Todettakoon näin sivumennen, että Apollo 18:n komentomodulin pilottina olisi todennäköisesti ollut Vance Brand, ja Kuun pinnalle olisi Gordonin kanssa laskeutunut luultavasti Joe Engle, viimeinen elossa oleva X-15-pilotti. Mahdotonta ei olisi ollut sekään, että Gordon olisi ollut Apollo 17:n komentaja, sillä se tosiseikka, että Gene Cernan hölmöyksissään rysäytti helikopterin jorpakkoon ja siinä hötäkässä lähes tappoi itsensä, olisi hyvinkin voinut johtaa lentojen vaihtoon. Näin ei kuitenkaan käynyt, eikä Dick Gordon koskaan päässyt toteuttamaan unelmaansa Kuun pinnalla kävelystä.

Lähdettyään NASAsta vuonna 1972 Gordon vietti vuosia New Orleans Saintsin jenkkifutisjoukkueen sikariportaassa. Loppuosa hänen työurastaan kuluikin sitten perinteisemmissä töissä erilaisissa teknologiateollisuuden johtotehtävissä. Dick Gordonin läheinen ystävyys Pete Conradin kanssa säilyi loppuun, eli Conradin vuonna 1999 tapahtuneeseen ennenaikaiseen kuolemaan saakka

Kevyet mullat.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

International Observe the Moon Night 2017

Kansainvälinen Kuun havaintotapahtuma International Observe the Moon Night järjestetään tänä vuonna lauantaina 28.10. Moniin aiempiin vuosiin verrattuna tämänkertainen tapahtuman ajankohta on suomalaisittain jopa lähes siedettävä, sillä Kuu on edes jollain lailla havaittavissa, vaikka taas kovin matalalla mataakin.

Toisin kuin viime vuonna, jolloin Evijärvellä järjestettiin Suomen ensimmäinen Moon Night, tällä kertaa ei ainakaan toistaiseksi ole suomalaisia tapahtumia ilmoitettu mukaan. Vielä ei ole liian myöhäistä järjestää omaa tapahtumaa, sillä kynnys on matala, eikä mitään virallisia "sääntöjä" tapahtuman järjestämiselle rekisteröimistä lukuun ottamatta ole. Kaikenlaiset hyvin pienimuotoisetkin Kuuhun liittyvät tapahtumat voivat siis tämän NASAnkin tukeman tapahtuman nimen alla kulkea. Viimevuotisen kokemuksen perusteella voin lämpimästi suositella tapahtuman järjestämistä.


Kuu nousee lauantaina kaakosta jo iltapäivällä neljän maissa ja laskee länsilounaaseen lähempänä puoltayötä. Etelässä Kuu on juuri ennen kahdeksaa, mutta ei kohoa Suomen etelärannikollakaan kuin 13°:n korkeudelle. Hyvällä kelillä tuo saattaa juuri ja juuri riittää kohtalaisen väpäjämättömien Kuun maisemien näkemiseen, mutta Lapissa jää kyllä tämäkin InOMN taas lähinnä hengessä mukana olemiseksi. Alla olevassa taulukossa on sama asia hieman tarkemmin ilmaistuna.




Kuu 28.10.2017
Nousuaika / suunta
Laskuaika / suunta
Korkeus etelässä klo 19.54
Helsinki
15.54 / 125°
00.08 / 237°
13°
Äänekoski
16.06 / 128°
23.50 / 234°
11°
Rovaniemi
16.38 / 135°
23.18 / 227°



Jos Kuu sattuu pilvien takaa näkymään ja ilmakehä on edes jossain määrin rauhallinen, on havaittavissa tuttu hieman yli puolikas kasvava Kuu. Maineikkaita havaintokohteita on siis nähtävillä vaikka kuinka paljon. Esimerkiksi Kuun toiseksi nuorimmalle geologiselle kaudelle nimen antanut Eratoshenes on erinomaisesti lähes terminaattorilla, eli yön ja päivän rajalla. Tycho sijaitsee vielä lähempänä terminaattoria, ja sen pohja LRO:n useasti viistokuvaamine keskuskohoumineen onkin vielä enimmäkseen varjossa. Suora valli puolestaan erottuu hyvin mustana viivana Mare Nubiumin itäosassa.


Suomalaisista kraattereista varsin hyvin on havaittavissa etenkin Tychon koillispuolella sijaitseva Lexell lukuisine satelliittikraattereineen, ja myös Gyldénin mahtavine laaksoineen pitäisi vielä erottua hieman Ptolemaeuksen koillisreunan ulkopuolella. Argelanderkin on näkyvissä, mutta se jää jo hieman syvemmälle valaistulle puolelle. Alla oleva NASAn Dial-a-Moonilla tehty kartta antaa varsin hyvän käsityksen Kuun valaistusolosuhteista ensi lauantai-iltana.

NASAn Dial-a-Moon -palvelun näkemys Kuusta 28.10.2017 klo 20 Suomen aikaa. Kuva: NASA Scientific Visualization Studio / Ernie Wright
Tällä hetkellä sääennusteet tarjoavat tyypillisiä lokakuisen lohduttomia näkymiä lauantai-illalle, joten voi hyvin olla, että omatoiminen Kuun InOMN-havainnointi jää Suomessa tälläkin kertaa haaveeksi. Kuvia muualla maailmassa järjestettävistä tilaisuuksista voi seurailla vaikka Flickr-kuvapalvelun kautta.
---
P.S. 6.11.2017: Jälkipolvien tiedoksi kirjattakoon, että täysin pilvessähän taivas toki tälläkin kertaa InOMNin aikaan oli.

torstai 24. elokuuta 2017

Marilyn Lovellin vuori

Jouluaattona 1968 Jim Lovell osoitti Apollo 8:n ikkunasta Mare Tranquillitatiksen kaakkoisrannalla näkynyttä kolmionmuotoista vuorta Frank Bormanille ja kysyi, oliko tämä koskaan ennen nähnyt sitä. Borman totesi, ettei ainakaan muista nähneensä. Sitten Lovell kysyi samaa asiaa Bill Andersilta, joka miehistön jäsenistä tunsi Kuun pinnanmuodot parhaiten. Anderskaan ei myöntänyt tunnistavansa sitä, väittäen kyllä muistavansa jos olisi niin erikoisen vuoren aiemmin nähnyt. Niinpä Lovell päätti löytäneensä sen ja nimesi sen saman tien vaimonsa mukaan Mount Marilyniksi.


Mount Marilyn USGS:n 26.7.2017 päivitetyssä LAC-61 -kartassa. Kuva: USGS / NASA / GSFC / ASU / LRO WAC.
Tässä muodossa Lovell kertoi tarinan yhdessä Jeffrey Klugerin kanssa Lost Moon / Apollo 13 -kirjassaan. Todellisuudessa Lovell ei tietenkään ollut Mount Marilynin löytäjä eikä ensimmäinen nimeäjä. Mädlerille (1837) ja Schmidtille (1856) vuori oli nimeltään Taruntius theeta. Neison (1876) puolestaan käytti siitä nimitystä Secchi theta. Tällä nimellä vuori tunnettiin vuoteen 1973 saakka, jolloin kreikkalaisten aakkosten käyttämisestä Kuun vuorten nimeämisessä valitettavasti luovuttiin. Niinpä yli neljäkymmenen vuoden ajan vuorella ei ole ollut virallista nimeä, mutta epävirallisesti se on useimmiten tunnettu Mount Marilyninä. Tässä on tietenkin viimeisen parin vuosikymmenen aikana auttanut Ron Howardin erinomainen Apollo 13 -elokuva.

Mount Marilyn oli nimeltään Secchi theeta Edmund Neisonin (oikealta nimeltään Edmund Neville Nevill) erinomaisen suurteoksen The Moon and the Condition and Configurations of Its Surface (1876) kartassa. Kuvassa pohjoinen alhaalla ja itä vasemmalla.

Mount Marilyn kulki nimellä Secchi theeta myös Topographic Lunar Mapissa vuodelta 1964, joten nimi oli kyllä tunnettu Apollo 8:n miehistön koulutuksen aikaan. Kuva: Army Map Service, Corps of Engineers / LPI.

Heinäkuun 2017 lopulla Mount Marilynin virallinen  nimettömyys kuitenkin päättyi. Mount Marilyn on tästä lähtien virallisesti hyväksytty vuoren nimi Kuussa, ja löytyy myös uusista kartoista. Vuoren nimi on siis todellakin "mount" eikä suinkaan "mons", jollaisina valtaosa muista Kuun nimetyistä vuorista tunnetaan. Se sijaitsee USGS:n määritelmän mukaan kohdassa 0,71°N1,71°N, 39,6°E40,49°E, keskikohdan virallisten koordinaattien ollessa 1,13°N 40°E. Läpimitaksi ilmoitetaan tasan 30 km, mikä melkoisen tarkoin vastaa muodoltaan tasasivuista kolmiota muistuttavan Mount Marilynin sivujen pituuksia. Korkeutta ei Kuun vuorille virallisesti määritellä, mutta Mount Marilyn kohoaa puolisentoista kilometriä ympäröivien laavatasankojen yläpuolelle, kuten alla olevasta korkeusprofiilistakin näkyy. Niin aidoissa kuin tietokoneella tuotetuissa perspektiivikuvissakin Mount Marilyn on varsin näytävä möhkäle.



Mount Marilyn nähtynä lännestä Lunar Reconnaissance Orbiterin (LRO) NAC-kuvamosaiikissa M1142226401L & R. Kuva-alan leveys on noin 50 km. Huomaa vasemmalla alareunassa oleva laavauoma. Pohjoinen vasemmalla. Kuva: NASA / ASU / LRO NAC.
Mount Marilynin korkeusprofiili etelästä pohjoiseen. Kuva: T. Öhman. Aineisto: LRO ACT QuickMap / GLD 100.

LRO:n valokuva- ja korkeusaineistoista luotu perspektiivikuva Mount Marilynin yli kohti pohjoista. Kuva: T. Öhman. Aineisto: LRO ACT QuickMap / GLD 100.
Mount Marilyn ei ole ihan mikä tahansa satunnainen vuori, eikä Lovell tietenkään sellaiselle olisi vaimonsa nimeä antanut. Yksi Apollo 8:n tehtävistä oli nimittäin kartoittaa sopivia "kuumerkkejä" myöhempien Kuuhun laskeutuvien lentojen avuksi. Mount Marilyn oli juuri sellainen helposti tunnistettava kohde, joka antoi astronauteille mahdollisuuden varmistaa nopealla vilkaisulla, että he ovat siellä missä heidän pitikin olla. Apollo 10- ja 11-lennoilla Mount Marilyn palvelikin tätä tarkoitusta.

Apollo 10:n komentomoduli Charlie Brown kuvattuna kuumoduli Snoopysta. Taustalla Mount Marilyn. Kuva-alan korkeus ~80 km. Kuva: NASA / Apollo 10 / Kipp Teague / AS10-28-4165HR.
Apollo 11:n kuumodulin laskeutumiskartassa (LM Descent Monitoring Chart - Landing Site no. 2, Sheet 2, Part 2) käytetyt nimet ovat suurimmalta osin epävirallisia Apollo-ohjelman yhteydessä annettuja nimiä.


Geologisesta näkökulmasta Mount Marilyn edustaa vanhaa ylänköainesta, joka kohosi ja muokkautui esinektariaanisten Tranquillitatiksen ja Fecunditatiksen altaiden syntyessä. Vuorta ympäröivät tavanomaiset imbriaaniset laavatasangot. Vuoren itäpuolella tasankoa kuitenkin halkoo reilun kolmen kilometrin levyinen graben (suomeksi lähinnä hautavajoama), joka on radiaalinen niin Tranquillitatikseen kuin Fecunditatikseenkin nähden. Sen synty liittyneekin näihin altaisiin ja niitä täyttäviin basaltteihin. Mount Marilynin länsipuolella on lisäksi kiintoisa nuori laavauoma. Mount Marilynin pohjoisosaan puolestaan syntyi todennäköisesti eratosteenisella kaudella nelikilometrinen kraatteri, jonka Apollo-kaudelta periytyvänä epävirallisena nimenä on Secchi O. Satelliittikraattereiden nimien kirjainsysteemin käyttäminen epävirallisissa Apollo-nimissä oli varsin poikkeuksellista, sillä yleensä kraattereille annettiin joko niiden ulkomuotoa kuvaavia tai jollain tapaa astronautteihin itseensä tai heidän lähipiiriinsä liittyviä nimiä.
     
Geologisella kartalla Mount Marilyn on tulkittu vanhaksi ylänköainekseksi. Mount Marilynin pohjoisosaa on murjonut huomattavasti nuorempi vihreällä merkitty eratosteninen kraatteri, epäviralliselta nimeltään Secchi O. Vuoren itäpuolella on muutaman kilometrin levyinen graben eli hautavajoama. Pisteviivat osoittavat (hyvin kiistanalaisia) tulkintoja törmäysaltaiden renkaiden paikoista. Kuva: USGS / Wilhelms 1972 / LPI.

Mount Marilynin ylänköaineksen kirkkaus tummiin mare-basaltteihin verrattuna näkyy hyvin lähempänä paikallista keskipäivää. Kuva: NASA / Apollo 10 / AS10-31-4521HR / Kipp Teague.

Apollo 10 -lennolla Mount Marilynin yli kohti länttä otettu perspektiivikuva. Pohjoinen oikealla. Kuva: NASA / Apollo 10 / LPI / AS10-32-4697.


Lunar Orbiter IV -luotaimen kuva (IV-066-h1, HR-versio) Mount Marilynistä. Kuva: NASA / Lunar Orbiter IV / PDS.

Mount Marilyn on siis ennen kaikkea historiallisesti, mutta lähiympäristöineen myös geologisesti kiinnostava kohde. Sen nimen virallistaminen onkin nimistötyöryhmältä erittäin tervetullut teko. Kuun nimistösäännöistä on viime vuosina poikettu useasti aiemminkin, mutta tällä kertaa ei voi olla kuin erittäin iloinen siitä, että Marilyn Lovell pääsi lopultakin todistamaan vuorensa päätymistä myös viralliseen Kuun nimistöön.