maanantai 23. huhtikuuta 2018

Äksää ja kiehkuraa

Kuussa on lukuisia epävirallisesti nimettyjä kohteita, jotka "ilmestyvät" näkyviin ainoastaan tietyissä lyhytkestoisissa valaistusolosuhteissa. Tällaisia ovat mm. O'Neillin silta (O'Neill's Bridge) ja Larrieun pato (Larrieu's Dam). Nykyisin maineikkain näistä on kuitenkin Lunar X. Cloudy Nights -foorumilta löytyy jopa vuosittaiset ennusteet äksän näkymiselle. Se näkyy ensimmäisen neljänneksen aikoihin, mutta ainoastaan muutaman tunnin kerrallaan. Äksän synnyttävät kraatterien La Caille, Blanchinus ja Purbach reunat.

Satuin illalla 22.4.2018 havaitsemaan Kuuta sattumalta äksän näkymisen kannalta juuri oikeaan aikaan. Olen nähnyt sen useasti ennenkin, mutta tällä kertaa siitä piti räpsäistä myös kuva, koska varsin harvoin sitä kuitenkaan sattuu havaitsemaan Kuuta juuri niiden muutaman tunnin aikana, jolloin X näkyy.
Kuu Äänekosken Likolahdessa 22.4.2018 klo 22.38. Suttuisissa osasuurennoksissa Descartesin kiehkura ja Lunar X. Käsivaralta Canon Ixus 70 -pokkarilla RET-45:n ja OR 9 mm:n läpi. Kuva: T. Öhman.
Niin hauska kohde kuin Lunar X onkin, se oli kuitenkin vanha tuttu, eikä siinä näin ollen ollut mitään järin ihmeellistä. Sinänsä tuttu oli myös Descartesin koillisreunalla oleva kirkas läiskä. Aluetta on tullut katseltua lähinnä siksi, että Apollo 16:n laskeutumisalue on vain noin 75 km pohjoiseen Descartesista. Kirkkaan läiskän kaakkoisreunalla näkyy reilu nelikilometrinen Descartes C, ja aloin ihmetellä, miten moinen pieni kraatteri voi synnyttää niin suuren, epäsymmetrisen ja erikoisen muotoisen heittelekentän. Asiaa tarkemmin tutkiessani kävi ilmi, ettei se voikaan, ja että olin Descartesin kirkkaan läiskän synnyn suhteen täysin hakoteillä.

Descartesin kirkas läiskä on todellisuudessa kohtalaisen huonosti tunnettu kiehkura eli swirl. Tai no, huonosti ja huonosti, sillä Chuck Wood teki siitä LPODin vuonna 2007, ja se mainitaan jopa Wikipediassa. Kiehkuroita käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa se kuitenkin usein unohdetaan, eikä sitä tunnistettukaan kiehkuraksi kuin vasta vuonna 2003. Kaikkiin kiehkuroihin liittyy magneettinen poikkeama, mutta erityisen mielenkiintoista on, että Kuun magneettikentän voimakkain mitattu poikkeama on juuri Descartesin kiehkuran kohdalla. Kiehkuroiden ja niiden magneettikenttien syntyä ei vielä täysin ymmärretä, vaikka useita eri selityksiä onkin vuosikymmenten aikana tarjottu.

Itselleni Descartesin kiehkura oli uutta ja omasta mielestäni erittäin kiehtovaa tietoa. Se toimi oivallisena esimerkkinä ja muistutuksena siitä, että Kuussa nähtyjen kohteiden syntyä kannattaa aina pohtia, sillä koskaan ei tiedä, millaisia kiehtovia tarinoita niiden takaa paljastuukaan.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Kuun meret ja altaat vs. Helsinki ja Suomi

Kuun merien ja törmäysaltaiden suhde pitäisi olla hyvin helppo ymmärtää. Miljardeja vuosia sitten Kuuhun törmäili suuria asteroideja, jotka synnyttivät satojen kilometrien läpimittaisia ja myös erittäin syviä kuoppia.  Tällaisia suuria kuoppia kutsutaan törmäysaltaiksi. Sitten satojen miljoonien, osin miljardienkin vuosien aikana kuoppien keskiosat täyttyivät ohuella kerroksella laavaa. Näin syntyivät lukuisia törmäysaltaita etenkin Kuun lähipuolella suurelta osin peittävät meret. Sama periaate toimii muillakin planeetoilla: itse törmäysallas on huomattavasti vanhempi ja suurempi kuin sen syviä keskiosia täyttävä aines. Ajatus ei ole mitenkään uusi, vaan Kuun osalta se on ymmärretty jo viitisenkymmentä vuotta.

Katsellaanpa sitten EU:n kovaa ydintä, Suomea. Kotomaamme kallioperä saatiin suurissa puitteissaan valmiiksi hieman reilut puolitoista miljardia vuotta sitten, kun viimeisetkin Etelä-Suomen rapakivigraniitit syntyivät. Aivan eteläisen Suomen eteläreunalla sijaitsee kaupunki nimeltään Helsinki. Sitä peittää laajalti ohut kerros asfalttia ja betonia. Ikäero alla olevaan kallioperään Helsingin kohdalla on vajaat pari miljardia vuotta. Kuun merien tapaan Helsingin betonin ja asfaltin voi erottaa kiertoradalta otetuissa kuvissa.

Alla on kaksi kuvaa. Ensimmäisessä on Kuun nuorimman monirenkaisen törmäysaltaan, eli Orientalen altaan tietokoneella luotu perspektiivikuva, jonka päällä on esietty tietoa GRAIL-luotainten mittaamasta painovoiman ns. ilma-anomalian suuruudesta. Lähes samaa, mutta hieman tiukemmin rajattua kuvaa käytti suuresti arvostamani Tähdet ja Avaruus -lehti (T+A) viime viikolla verkkouutisessaan, jossa mainostettiin NASAn päivitettyä ja varsin näyttävää videopätkää eräistä erityisen kiinnostavista kohteista Kuussa. Yksi näistä oli törmäysaltaiden arkkityyppinä usein (ja ehkä osin virheellisestikin) pidetty Orientalen allas.

Toisessa kuvassa on satelliittikuva eteläisestä Suomesta. Kun tietää mitä etsii, voi kuvasta helposti erottaa pääkaupunkiseudun asfalttiviidakon. Tämän nuorimman kerrostuman lisäksi tottumattomampikin silmä erottaa mm. noin 10 000 vuoden takaiset Salpausselät ja vaikkapä Säkylän Pyhäjärven hautavajoaman, jonka ikää ei tarkasti tiedetä, mutta jonka sisältämä Satakunnan hiekkakivi on suunnilleen 1,4 miljardin vuoden ikäistä.
Orientalen törmäysaltaan painovoiman ilma-anomalia. Mare Orientale on kuvan keskellä sijaitsevan punaisella merkityn soikean alueen keskiosissa sijaitseva tummempana häämöttävä alue. Kuva: NASA Scientific Visualization Studio / Ernie Wright.

Eteläisen Suomen satelliittikuva. Helsinki erottuu vaaleampana alueena keskellä alimmassa kolmanneksessa. Helsingin lisäksi kuvassa näkyvät mm. viimeisimmän jäätiköitymisen loppuvaiheessa syntyneet Salpausselät ja hautavajoama, jossa sijaitsee Säkylän Pyhäjärvi ja 1,4 miljardia vuotta vanhaa hiekkakiveä. Muutoin kuvassa näkyvän alueen kallioperän ikä on noin 1,9–1,5 miljardia vuotta. Tämän kuvan ei pitäisi sanoa kuvaavan Helsinkiä, aivan samoin kuin ylemmän kuvan ei pitäisi sanoa kuvaavan Mare Orientalea. Kuva: NASA WorldWind Explorer / USGS Landsat.
Olisi täysin älytöntä erityisesti korostaa, että alempi kuva esittää Helsinkiä. Helsinki on kyllä kuvassa, ja sen pääpiirteissään pystyy siitä erottamaan. Helsinki ei kuitenkaan ole kuvassa millään muotoa pääosassa, vaikka suht keskellä kuvaa sijaitseekin. Kuvassa näkyy monivaiheisen geologisen toiminnan, biologian ja ihmistoiminnan vaikutusten yhteistulos.

Minusta olisi ihan yhtä järjetöntä korostaa, että ylemmässä kuvassa on Mare Orientale: sen erottaminen kuvasta on suht hankalaa, ja sen vaikutus kuvan pääasiaan, eli Orientalen altaan painovoimapoikkeamaan on hyvin vähäinen. Juuri niin kuitenkin T+A kuvatekstissään tekee: "Kuun Mare Orientale eli Itäinen meri väritettynä alueen paikallisten painovoimamittausten mukaan." Kuvateksti ei sinänsä ole virheellinen, mutta antaa asiasta täysin väärän käsityksen. Painovoimapoikkeaman aiheuttaa törmäysallas, ei heikosti näkyvä meri.

Orientale-kuvassa on ikivanhaa kraatteroittunutta ylänköä, jota verhoaa Orientalen altaan heittele. Heittelekerroksen muodostanut Orientalen törmäysallas syntyi noin 3,68 miljardia vuotta sitten, ja altaan keskiosa alkoi täyttyä basalttisella laavalla noin sata miljoonaa vuotta myöhemmin. Kuvassa heikosti erottuvat törmäysaltaan renkaiden välissä sijaitsevat pienemmät basalttisen laavan alueet, Lacus Veris ja Lacus Autumni, saivat viimeisen laavapeitteensä ehkäpä niinkin äskettäin kuin noin 1,66 miljardia vuotta sitten. Pelkästään basalttinen vulkanismi siis kesti Orientalen altaan alueella noin 1,9 miljardia vuotta. Näin ollen kuvassa näkyy hyvin pitkän ja monivaiheisen geologisen kehityksen tulos, aivan kuten eteläistä Suomeakin esittävän kuvan kohdalla.

Lipsahduksia sattuu kaikille, eikä kukaan edes lue kuvatekstejä, joten mitäpä sitä turhia murehtimaan ja nipottamaan, vai mitä? Ei se vaan valitettavasti ole ihan näin yksinkertaista. NASAn videossa, jota uutinen koski, ei puhuttu halaistua sanaa Mare Orientalesta, vaan koko ajan Orientalen altaasta. T+A:n toimituksen on siis itse aktiivisesti pitänyt muuttaa uutista, pelkkä kääntäminen ei ole riittänyt. Tämä kertoo paljon syvällisemmästä väärinymmärryksestä.

Ongelma ei ole tietenkään ole yksin T+A:n: joskus yritin parin sähköpostin voimin vääntää rautalankaa Bad Astronomer Phil Plaitille, mutta eipä vaan Kuun merien ja altaiden ero mennyt korteksiin. Niinpä hänen suositussa ja viihdyttävässä blogissaan (juttu oli varmaan vanhan Discover Magazinen blogin puolella) kai tänäkin päivänä puhutaan tuosta asiasta ihan puuta heinää. Vastaavia munauksia altaiden ja merien osalta on mediamaailma pullollaan.

1960-luvulla pistemäisinä näkyneet ja usein voimakasta radiosäteilyä lähettävät kvasaarit osoitettiin aktiivisiksi galaksiytimiksi, jotka sijaitsevat hyvin kaukana tunnetun universumin äärirajoilla. Suunnilleen samoihin aikoihin löydettiin yksi alkuräjähdysteorian peruspilareista, eli kolmen kelvinin taustasäteily. Kvasaarien punasiirtymän ei nykyisessä tiedemediassa kerrota johtuvan siitä, että sähkömagneettinen säteily joutuu pakenemaan kvasaarin syvästä gravitaatiokuopasta, vaan kyllä sen sanotaan ihan vain johtuvan maailmankaikkeuden laajenemisesta. Kolmen kelvinin taustasäteilyn ei edes kuvateksteissä kerrota aiheutuvan pulunpaskasta antennissa tai ikuisen maailmankaikkeuden etäisten galaksien valosta, vaan maailmankaikkeuden alkuräjähdyksestä. Mutta Kuun kehityksen perusteita ei mediassa ymmärretä alkuunkaan, jutuissa tehdään parin miljardin vuoden virheitä, ja niissä toistellaan käsityksiä, jotka on tiedetty virheellisiksi jo 50 vuotta sitten. Kuten taannoin sanoin Suomen kraatterit -blogin puolella, ei talous- tai urheilutoimituksilta tämmöisiä töppäyksiä katsottaisi läpi sormien. Ei pitäisi katsoa tiedetoimitustenkaan kohdalla.

Miten me planeettageologit ja kuuhullut olemme epäonnistuneet viestinnässämme niin pahasti, että edes fiksuja tiedetoimittajia ei ole saatu puolessa vuosisadassa ymmärtämään hyvin yksinkertaista Kuun törmäysaltaiden ja merien eroa? Samassa ajassa astrofyysikko- ja kosmologikollegamme ovat kuitenkin saaneet jokaisen vähänkään tähtitiedettä seuraavan toimittajan ja asiasta kiinnostuneen kansalaisen käsittämään huomattavasti vaikeammin ymmärrettävien kosmologisten kysymysten perusteet. Onko kyse vain siitä, että lähin naapurimme avaruudessa ei vaan kiinnostavuudessaan vedä vertoja käsityskykymme rajoja koettelevalle ja yleensä ne ylittävälle kosmologialle? Kun asia ei kiinnosta, ei faktoillakaan ole niin väliä.

Vai onko kyse kenties vain silkasta tietämättömyydestä? Esimerkiksi Suomessa ei planeettageologiaa ole enää vuosiin opetettu yliopistoissa, eikä alaa maailmallakaan järin laajalti harrasteta. Puhdas tietämättömyys ei siis ole ollenkaan mahdoton vaihtoehto. Ja jos aihe ei kiinnosta, ei kai (vapaiden) toimittajien voi olettaa esimerkiksi lukevan kirjaa alan perusteista ennen kuin kirjoittaa aiheesta. Pahuksen noloa tuollainen 50 vuotta ajastaan jäljessä seilaaminen kuitenkin on. Harmi vain, ettei tiedetoimituksissa edes ymmärretä asiaa sen vertaa, että oltaisiin noloja.

P.S. 23.4.2018: Vastuunsa tuntevana mediana T+A yritti korjata tuon välittömästi, kun asiasta heille mainittiin. Olisivatpa muutkin tiedotusvälineet yhtä hanakoita korjaamaan virheensä. Sääli vain, että ensimmäinen korjausyritys ei ollut juurikaan alkuperäistä onnistuneempi: "Kuun Mare Orientalen törmäysallas väritettynä..." Ja tämä siitä huolimatta, että tarjosin käytettäväksi suoraan oikean sanamuodon. Katsotaan, josko se vielä osuisi kohdalleen...
P.P.S. Kyllähän se oikeinkin lopulta menee kun aikansa potkii: "Kuun Orientalen törmäysallas väritettynä..."

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Kuuhullu sisustaa

Karttapallot ovat paitsi opettavaisia, myös kauniita esineitä. Ne vain tuppaavat olemaan turhan tyyriitä. 3D-tulostustekniikan yleistymisen myötä markkinoille on kuitenkin tullut erilaisia valaisevia kuupalloja varsin edulliseen hintaan.

Katselin viime syksynä Amazonilla myynnissä olleita vaihtoehtoja, ja kuvien perusteella parhaaksi vaihtoehdoksi valikoitui tämä, eli 3D USB LED Magic Moon. Valmistaja saattaa olla Twifer, tai sitten Twifer on vain myyjä, tuosta ei ottanut selvää. Koska koolla on väliä, tilasin suurimman, eli läpimitaltaan 20-senttisen mallin. Yhdeksäntoista euron hinta (plus postikulut) ei minusta ollut ollenkaan paha.

Kuupallo on valaistuna ja hieman kauempaa katsottuna hyvinkin aidon näköinen. Valon voi vaihtaa myös valkoiseksi. Huomaa Tychoa ympäröivä tumma törmäyssulakehä. Kuva: T. Öhman.
Olen ollut hankintaani erittäin tyytyväinen. Valot päällä ja vähänkään etäämpää katsellen kuupallo on varsin aidon näköinen. Ilman valoja taas pallo on hieman valju, röpelöinen kuula, mikä herkimpiä esteetikkoja saattaa hieman häiritä. Tämän voi välttää, jos sitä ajattelee kaukaa katseltuna Enceladuksena.

Valmistustekniikan vuoksi valottomana pallo siis näyttää hiukan erikoiselta, koska pinnanmuotojen kirkkaudet on perustuvat muovin paksuuteen: Kuun mare-alueet ovat koholla, ja kirkkaat nuoret kraatterit ovat syviä kuoppia. Tekniikka kyllä tuottaa yllättävänkin tarkkaa jälkeä, sillä esimerkiksi Tychoa ympäröivä tumma törmäyssulakehä erottuu kuupallosta selvästi. Varsinaisesti tuo ei kuitenkaan toki ole mikään oikea karttapallo, eikä sillä sinänsä näin ollen oikeastaan tee mitään. Näyttääpähän vain kivalta ja inspiroivalta.

Paketissa tulee mukana USB-latauskaapeli, eikä sitten mitään muuta. En ole koskaan katsonut, kauanko lataukseen kuluu aikaa ja kauanko pallo latauksen jälkeen jaksaa valaista. Lukuisia iltoja kuitenkin yhdellä latauksella menee. Tämä tosin riippuu siitä, kuinka kirkkaana kuupallon antaa loistaa. Värkissä nimittäin on kirkkauden säätö. Etelänavalle sijoitettu pieni nappula toimii virtakatkaisijana, valon värin (keltainen tai valkoinen) valitsimena ja kirkkauden säätimenä. Ihan näppärä systeemi.

Ainoa itseäni hivenen häirinnyt piirre on, ettei mukana tule minkäänlaista jalustaa. Itse pistin sen pötköttämään pieneen muovikippoon. Varoituksen sanana on lisäksi todettava, että vaikka oman palloni akku on toiminut moitteetta, myös huomattavasti lyhyemmän aikaa latauksensa pitäviä yksilöitä on liikkeellä. Kaikkiaan kuitenkin ehdottomasti hintansa väärti. 


Arvio: ****+ 
eli aiemmalla pisteytystyylillä:

Ilman valoa kuupallo ei ole kovinkaan kummoisen näköinen. Pallon erikoinen topografia tulee myös ilman valoja näkyviin. Kuva: T. Öhman.


Huushollauskommenttina ärsyttävää kissanhännännostoa, mutta eipä sille nykypäivänä oikein voi mitään, sillä jonkinmoinen digitaalinen jalanjälki on vähän pakko jättää: viimeisen viikon aikana tänne on ilmestynut muutama uusi alasivu, eli täysin vaiheessa oleva Google Maps -kartta törmäyskraattereista, joilla olen vieraillut, sekä mainokset pitämistäni kursseista ja luentosarjoista ja listaus haastatteluista ja muista lehtijutuista.
P.S. 12.4.2018: Ja heitinpä lähes samaan syssyyn mukaan myös sivun geologisista näyttelyistä, joita olen ollut tekemässä.

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Suomalaiset Kuussa, osa 4: Puolikuun suomalaiset

Ursan Kuu ja planeetat -ryhmän pidemmänpuoleiseksi venähtänyt Suomalaiset Kuussa -projekti saavutti yhteenvedon osalta puolivälin krouvin: kaksiosaiseksi paisuneen jutun ensimmäinen osa ilmestyi viikonloppuna Zeniitti-verkkolehdessä. Ensimmäisessä osassa käsitellään lähellä Kuun keskimeridiaania sijaitsevat 19 suomalaiskraatteria, eli Gyldénit, Argelanderit ja Lexellit. Loput, eli Väisälä, libraatiovyöhykkeellä sijaitsevat Donnerit ja Sundmanit, sekä mahdollisesti ohimennen myös kokonaan etäpuolella sijaitsevat Virtaset käsitellään sitten toisessa osassa. Sen olisi tarkoitus ilmestyä näillä näkymin heinäkuulla.


Kuu kuvattuna Äänekosken Likolahdessa 23.2.2018 klo 20.04. Kowa TSN-821 ja Canon Ixus
70 -digipokkari, turhan reipas Photoshoppaus. Kuva: T. Öhman.

Puolikuun  suomalaisalue kuvattuna 23.2.2018 klo 21.01. RET-45 ja Canon Ixus
70 -digipokkari, kevyehkö Photoshoppaus. Kuva: T. Öhman.
G=Gyldén, P=Ptolemaeus, Alp=Alphonsus, Arz=Arzachel, RR=Rupes Recta,
Alb=Albategnius, Arg=Argelander, D=Descartes, L=Lexell.

Zeniitin jutuissa kuvituksen pääpaino on tietenkin aina suomalaisharrastajien upeissa valokuvissa, joten esimerkiksi avaruusluotainten kuvia tulee juttuihin yleensä laitettua vähemmän kuin niitä olisi tarjolla. Niinpä niitä tuleekin sitten heiteltyä tänne oman blogin puolelle. Tälläkin kertaa hyviä historiallisia kuvia tuli juttua tehdessäni vastaan. Alla pari omasta mielestäni kaunista ja kiinnostavaa kuvaa Gyldénistä, ja yksi Argelanderista.

Gyldén näkyy keskellä yläreunassa, kuvattuna noin 2500 km:n etäisyydeltä 24.3.1965.
Ranger IX -luotaimen B-kameran ensimmäinen kuva. Kuva: NASA / LPI / T. Öhman.


Gyldén Apollo 12:n miehistön kuvaamana. Vasemman laidan komea kraatteri on Herschel.
Oikeassa yläkulmassa näkyy hyvin hieman reilun kilometrin levyinen Rima Reaumur.
Kuva: NASA / LPI / AS12-50-7431 / T. Öhman.

Argelander nähtynä pohjoisesta. Rajattu Apollo 16 -kuvasta AS16-M-0707.
Kuva: NASA / Apollo 16 / LPI / T. Öhman.

Koska Zeniittiin ei taittorajoitteista johtuen saanut kattavaa taulukkoa suomalaiskraattereista ihan haluamassani muodossa, laitetaan sekin tähän loppuun, sikäli kun Blogger suo:


Nimi Halk. Ikä Lev. Pit. Nim. / Hyv. Tausta
Argelander 33,72 eN-N -16,55 5,8 1876 / 1935 Friedrich Wilhelm August Argelander (1799-1875); observaattorina Turun akatemiassa; Helsingin yliopiston ensimmäinen tähtitieteen professori; Bonnin observatorion johtaja; suomalais-preussilainen tähtitieteilijä, positioastronomian kehittäjä.
Argelander A 8,65 E -16,54 6,75 2006
Argelander B 5,6
-15,6 5,1 2006
Argelander C 3,87 E -16,28 5,72 2006
Argelander D 10,69 K -17,64 4,44 2006
Argelander W 18,63 eN-N -16,75 4,18 2006
Donner 55,05 N -31,35 97,99 1970 Anders Severin Donner (1854-1938); Helsingin yliopiston tähtitieteen professori ja mm. rehtori; positioastronomian ja taivaanmekaniikan tutkija, ja valokuvaukseen perustuvan tähtien luettelointi- ja kartoitustyön edistäjä.
Donner N 19,91 E -33,17 97,19 2006
Donner P 40,72 eN -33,51 96,39 2006
Donner Q 15,61
-34,29 95,63 2006
Donner R 14,9
-34,34 92,28 2006
Donner S 23,39 N -32,02 93,55 2006
Donner T 46,21 eN -31,15 94,77 2006
Donner V 18,84 mI -30,56 95,59 2006
Donner Z 11,4
-29,76 98,09 2006
Gyldén 48,15 eN-N -5,37 0,23 1898-1912 / 1935 Johan August Hugo Gyldén (1841-1896); Tukholman observatorion johtaja; taivaanmekaniikan tutkija.
Gyldén C 5,88 K -5,9 0,99 2006
Gyldén K 4,25 I-E -5,46 0,6 2006
Lexell 63,7 N -35,78 -4,27 1791 / 1935 Anders Johan Lexell (1740-1784); Pietarin tiedeakatemian tähtitieteen professori; matemaatikko ja taivaanmekaniikan tutkija; osoitti Uranuksen olevan planeetta eikä komeetta; laski ensimmäisenä Jupiterin muokkaavan komeettojen ratoja (-> komeetta P/Lexell).
Lexell A 33,59 E -36,92 -1,39 2006
Lexell B 21,63 I -37,27 -3,41 2006
Lexell D 18,47 I -36,18 -0,75 2006
Lexell E 13 I -37,23 -0,42 2006
Lexell F 7,46 I -36,56 -5,38 2006
Lexell G 9,26 I -37,3 -4,94 2006
Lexell H 8,98 I -36,58 -4,88 2006
Lexell K 10,39 eN-N -35,98 -6,48 2006
Lexell L 7,18 I -36,04 -6,12 2006
Sundman 41,04 N 10,76 -91,69 1970 Karl Frithiof Sundman (1873-1949); Helsingin yliopiston tähtitieteen professori; matemaatikko ja tähtitieteilijä; kolmen kappaleen probleeman ratkaisija; "perturbografin" (analogisen tietokoneen) suunnittelija.
Sundman J 10,34
8,84 -90,24 2006
Sundman V 17,93 E 11,96 -93,56 2006
Virtanen  40 K 15,64 176,7 1979 Artturi Ilmari Virtanen (1895-1973); Valion laboratorion johtaja; Suomen Akatemian ensimmäinen esimies; kemisti; kemian Nobel-palkinto 1945 lähinnä AIV-rehun keksimisestä. 
Virtanen B  27 N 17,83 177,9 2006
Virtanen C  20 N 17,28 178,2 2006
Virtanen F 11,6 K 15,79 177,3 2017
Virtanen J  20
14,03 178,1 2006
Virtanen Z  34 N 16,75 176,7 2006
Väisälä 8,12 K 25,9 -47,9 (1951?) / 1973 Yrjö Väisälä (1891-1971); Turun yliopiston fysiikan ja tähtitieteen professori;  geodeetti, tähtitieteilijä ja optiikan kehittäjä, asteroidien (128 kpl) ja komeettojen (3 kpl) löytäjä.
Halk. = virallinen halkaisija kilometreissä.

Ikälyhenteet vanhimmasta nuorimpaan: eN = esinektarinen, eN-N = esinektarinen tai nektarinen, N = nektarinen, I = imbrinen (mI = myöhäisimbrinen), I-E = imbrinen tai eratostheninen, E = eratostheninen, K = kopernikaaninen.
Leveysaste positiivinen pohjoiseen, pituusaste positiivinen itään.
Nim. / Hyv. = nimen ensimmäinen esiintyminen ja virallinen hyväksymisvuosi. Satelliittikraatterien osalta mainittu vain hyväksymisvuosi.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Harvinaista Apollo 17 -herkkua

Tänä yönä, 21.–22.3.2018 klo 00.00–01.00 (siis torstain 22.3. puolella) on tarjolla harvinaisen kiinnostava suora lähetys 49th Lunar and Planetary Science Conference -kokouksesta Houstonista. LPSC-kokous on etenkin planeettageologien ja kraatteritutkijoiden tärkein vuosittainen konferenssi. 

Tänä yönä kokouksessa järjestetään Apollo 17 -lennon 45-vuotisjuhlallisuuksien merkeissä ainakin etukäteen erittäin mielenkiintoiselta vaikuttava paneelikeskustelu. Paneelissa ovat mukana Apollo 17:n kuumodulin pilotti Jack Schmitt, Apollo 17:n lennonjohtajana toiminut Gerry Griffin, ja mm. Apollo 17:n takahuonegeologina häärännyt Jim Head. Puhetta johtaa etenkin Kuun ja muiden maankaltaisten planeettojen spektroskopian uranuurtaja Carle Pieters.

Paneelin lisäksi Apollo 17 on muutenkin hyvin esillä kokouksessa, sillä tänään pidetään Taurus-Littrow'n laakson geologiasta istunnot niin aamu- kuin iltapäivälläkin.

Suoraa lähetystä pääsee seuraamaan tästä linkistä. 

Jack Schmitt Taurus-Littrow'n laaksossa Apollo 17:n kolmannella kuukävelyllä (station 6). Kuva: NASA / Apollo 17 / AS17-146-22294.


Oma panokseni tämän vuoden LPSC-kokoukseen koskee Lappajärven tutkimushistoriaa ja mahdollista tulevaisuutta, ja on luettavissa täällä.
P.S. Mainittakoon vielä se, että 14.3. Maaseudun tulevaisuudessa ilmestyneen Lappajärvi-haastattelun lyhyempi verkkoversio on puolestaan luettavissa täällä.

P.P.S. 22.3.2018: Olipa erinomaisen viihdyttävä keskustelutuokio! Jos tuota livelähetystä ei päässyt näkemään, kannattaa käydä sivulla myöhemmin uudestaan katsomassa, josko sinne ilmestyisi tallenne keskustelusta. Luultavasti ilmestyy, sillä muitakin tallenteita siellä LPSC:n muusta kuin puhtaan tutkimuksellisesta annista on. Jos Kuu ja sen geologinen tutkimus, Apollo-lennot, tai esimerkiksi tulevaisuuden miehitetyt avaruuslennot Kuuhun ja Marsiin vähääkään kiinnostavat, on tuo Griffinin, Schmittin ja Headin keskustelu ja kysymyksiin vastaaminen erittäin antoisaa seurattavaa.

Olen tietysti kaikkea muuta kuin objektiivinen tarkkailija, mutta mielestäni kaksi viestiä nousi keskustelussa selvästi esiin: Kuuhun on pakko palata ennen kuin voidaan vakavasti kuvitellakaan miehitettyjen Mars-lentojen suunnittelua. Toiseksi, koulutettu geologi on tutkimuksen kannalta hyödyllisyydessään ja tehokkuudessaan täysin eri suuruusluokkaa kuin miehittämättömät kulkijat. Sitä vaan jotenkin toivoisi, että suomalaiset asiantuntijatkin edes joskus sattuisivat perehtymään sellaisten ihmisten näkemyksiin, jotka oikeasti kokemuksensa perusteella tietävät, mistä puhuvat. Kuten vaikkapa sellaisten kuin Gerry Griffin, Jack Schmitt ja Jim Head.

Huomasin vahingossa käyttäneeni jutun ykköskuvana samaa klassista kuvaa Jack Schmittistä kuin aiemminkin, ja sellainenhan on tietenkin melkoisen tylsää. Tässäpä siis toinen, jossa Jack Schmitt on 11.12.1972 ensimmäisen kuukävelyn ensimmäisellä tutkimuspisteellä. Niin tämän kuin edellisenkin kuvan luonnollisesti otti Gene Cernan. Kuva: NASA / Apollo 17 / AS17-134-20426.
P.P.P.S. Ja keskustelun tallenne näköjään on jo sivulla.

perjantai 2. maaliskuuta 2018

Löytöretki Lapuan luontoon

Lapualla, Rasti-Simpsiön majalla, osoitteessa Mastontie 87, järjestetään keskiviikkona 28.3.2018 klo 18 alkaen Löytöretki Lapuan luontoon -tapahtuma. Sen järjestää Aisapari ry. Tapahtumassa Heikki Alakarhu esittelee Luontomatkailun mahdollisuudet ja muodot -hankkeen tuloksia, ja meikäläinen antaa hieman sivustatukea Lapuan geologisesti kiinnostavien kohteiden osalta. Kalvosulkeisia ei pitäisi olla luvassa, vaan ennemminkin uusia ideoita luontoliikunnan mahdollisuuksiin Lapualla (ja ideoita soveltaen tietenkin muuallakin). Tilaisuus on luonnollisesti kaikille avoin ja maksuton, mutta vehnästarjoilua silmällä pitäen ennakkoilmoittautumisia toivotaan.

P.S. 2.4.2018: Omasta puolestani kiitokset mainiosti onnistuneen tilaisuuden lukuisille osallistujille mielenkiinnosta ja hyvistä kysymyksistä!